Automuistoja

Minulla oli neljä päivää oma auto kolariremontissa peräänajon seurauksena ja sain vastapuolen vakuutusyhtiön piikkiin tilalle Hertzin sijaisauton, näpäkän Volvo V40:n. Manuaalivahteisen. Olen ajanut automaatilla reippaasti yli kymmenen vuotta.

Mersussa on vaihdekeppi ratin okealla puolella ja kun Volvossa luulin pistäväni pakin päälle, lähtivät pyyhkijät suihkimaan. Kun pistin vaihteen vapaalle, suihkusi vettä tuulilasille. Ajaminen sujui sentään kommelluksitta.

Autoepisodi toi mieleen elämäni autot.

Isän mielestä tytär tulee hakea sairaalasta kotiin omalla autolla ja meille tuli punainen Renault. Hankintapäätös saattaa olla legendaa, mutta olen aika varma siitä, että kyseessä oli tuo Rellu, jonka pääsyä ylös Leivonmäkeä  piti auttaa työntämällä. Tai ehkä sekin on äidin värittämä juttu? Joka tapauksessa punainen Rellu oli hommattu Inkeroisten vuosina.

Seuraava auto oli valkoinen Renault. Sitäkään en muista, mutta minusta on valokuvia, kun autan isää sen pesemisessä. Asuimme Varkaudessa. Jossain vaiheessa Rellu vaihtui "kolohvin siniseen" Volkswagen 1600:een. Valkoinen Rellu, jota kutsuin (kuulemma) Nököksi, päätyi erään taulunmäkeläisen kerrostalon pihaan. Tarina kertoo, ettemme voineet ajaa sen talon ohi, koska huusin aina kurkku suorana nököikävääni.

Ruotsin mennessämme tullimiehet etsivät Vokesta moottoria ja isä sanoi naama vakavana, että tämä kulkee pattereilla.

Olikohan se Voke, johon asennettiin ensimmäinen autoradio ja joka odotti pari vuorokautta valmiiksi Norjan matkaa varten pakattuna, että isä pääsee lähtemään töistä? Tehtaalla, silloin Ahlströmin paperitehtaalla, oli taas se kuuluisa eväitten syöjä sika toimissaan.

Seuraavaksi meille ostettiin Bemari, isän ikiaikainen unelma. Sillä hurautimme elokuussa 1971 muuttoreissun Varkaudesta Haminaan. Bemarista en juuri muuuta muista kuin että äiti päätti mennä autokouluun nelikymppisenä, sai ajokortin ja ajoi ehkä kerran tuolla Bemarilla ja se oli sitten siinä. Kohtuullisen arvokas henkkari, hän totesi itsekin.

Seuraava auto olikin sitten Enso Gutzeitin omaisuutta, ensimmäinen Saab monien joukossa. Ekan ruskean 99:n isä lunasti omaksi ja ajelin sillä, kun sain ajokortin. Ennen inssiä käytiin isän kanssa treenaamassa mm. liukkaan kelin ajoa Summan tehtaan alueella. Lisäksi mun piti osata vaihtaa renkaat, tsekata öljyt ym. perusasiat ennen kuin sain auton käyttööni.

Ensimäinen oma autoni oli Toyota Starlet. Päätimme ystäväni Päivin kanssa lähteä autokaupoille, olimme parikymppisiä, eikä meitä ensimmäisessä liikkeessä otettu ollenkaan vakavasti. Marssimme seuraavaan, jossa kohtelu oli päinvastainen. Kyseessä oli iso päätös ja isot rahat (auto maksoi 19 000 mk), joten kaveripiirista piti saada apua: yksi tsekkasi auton läpi ja toinen vei minut Starletin ralliversiolla tutustumaan erikoiskoepätkään. Vaikka pätkä oli suljettu, olin varma, että jostain pusikosta hyppää marjanpoimijamummo eteen. Päätin, että jos elävänä selviän, toiste en ralliauton kyytiin nouse. En ole ollenkaan varma, että se koko ajelu oli luvallinen, mutta rikos on vanhentunut, kuten me rallitelleetkin.

Ensimmäunen oma auto Toyota Starlet palveli minua 10.2.1986 - 27.1.1987

Koristelin punaisen Starletini mustalla ja valkoisella vauhtiraidalla kerrostalon pihalla. Kukaan ei tullut neuvomaan, vaikka verhojen takaa kurkkivat. Oppivat yhdestä kerrasta, kun tulivat kyselemään, osaako se likka muka itse korjata fillarin.

Äiti tykkäsi kertoa kaikille, että vaihdoin Starletin Nissan Sunnyyn, koska Mikki tarvitsi oman oven. Minusta siinä ei ollut mitään outoa. Tietysti collielleni oli helpompaa hypätä kyytiin, kun oli oma takaovi.

Vaihdoin Sunnyn ensimmäiseen uuteen autooni Nissan Micraan ja ajelin sillä pari vuotta, vaikka se ei ollut missään nimessä kätevä auto vauvan kanssa. Jouduin purkamaan Sarin vaunuista pyörät irti, että sain sen mahtumaan autoon. Ehkäpä siksi lapsirukka oli käytännössä aina sateenvarjorattaissa. Kerran ajelin töihin Vehka-Haminaan, kun vierestä turvaistuimesta kuului iloisesti AUTOKAUPPA. Ei muuta kuin ympäri ja Micran nokka ohti Kurkitien päiväkotia.

Seuraavan auton kävin sitten ostamassa Sarin kanssa. Kysyin Autosalvassa, että mikäs otetaan ja Sari valitsi isoimman sinisen. Ostimme kuitenkin pienen punaisen ja ajelimme hakemaan kohtuullisen hämmästyneen Timon laivalta.

Muutamaa vuotta myöhemmin tarvitsimme auton, johon mahtuu kuusi henkeä ja se tarkoitti punaisen Volvon myymistä. Sen osti pariskunta, joka sai varmaan elinikäiset traumat, kun äidin oudot autofriikkigeenit perinyt tytär huusi täysin palkein, ettei meidän autoa saa viedä. Ostajarouva soitti myöhemmin ja kysyi. onko Sari jo toipunut ja muutamaa päivää myöhemmin posti toi tytölle paketin Helsingistä.

Uusi auto oli Mitsubishi Pajero ja kokeilimme jonkin aikaa yhden auton elämää. Siitä ei oikeastaan tullut yhtään mitään. Niinpä ihastuin suinpäin punaiseen Peugeotiin, jossa oli ytyä ja kattoikkuna. Puheikään kasvanut Katri kysyi: Tuutko hakemaan mua talhasta Pajelolla vai Pökötillä? Pidin kovasti "Pökötistä", mutta Timo ei, koska pikkuvikojen korjaamiseenkin tarvittiin erikoistyökaluja. Ei jatkoon siis ja tilalle tuli ihan uusi Micra.

Mummoankan autoa muistuttava Micra oli just sopiva lyhyiden työmatkojen ajamiseen, mutta ei oikein pitemmille matkoille ja niitä minulle alkoi tulla, kun päädyin firman Pro2000 -projektiin. Yksi järkyttävä lumimyräkkäajo Helsingistä kotiin ja auto lähti vaihtoon. Tilalle tuli eka Honda Civic.

Seuraavat autonvaihdot olivat yhtä sekavaa mylläkkää johtuen perheen sisäisistä autokuvioista. Tykkäsin kovasti Hyundaista, joka oli palvellut taksina. Se oli eka automaattivaihteinen. Seuraavaksi Timon VW Golf siirtyi minulle ja sillä reissattiin lentistyttöjen kanssa ympäri Suomea useampi vuosi. Vioken kanssa kulkiessamme opin inhoamaan ajotietokonetta, jomka harmaannutti hiuksia muutamaan kertaan. Sitten kuin vahingossa silmiin osui ilmoitus kullanvärisestä A-Mersusta. Äänimaailmaltaan se oli  kuin traktori, mutta ihan huippu vanhentuneiden vanhempien kyyditsemiseen. Se oli vaan sellainen maanantaiversio, ettei mitään rajaa.

Kun Mersu oli vaihderemontissa, kävin neuvottelemassa autokaupoista kolmessa liikkeessä. Ensimmäisessä ei oltu kiinnostuneita vaihdokista, eikä meistä asiakkaina ja myyjä katsoi paremmaksi puhua henkilökohtaista puhelua kesken kaupanteon. Kuuntelimme varttitunnin ja häivyimme. Toisessa liikkeessä oli heikolla vireystilalla varustettu nuorehko automyyjä, eikä kaupanteko edennyt sielläkään. Kolmannessa liikkeessä sen sijaan asiakaspalvelu ja kohtelu olivat sellaisella tasolla, että nyt olen kaksi Hondaa ja yhden B-sarjan Mersun ostanut samasta liikkeestä ja tietenkin samalta henkilöltä.

Ajokorttini täytti 5. tammikuuta 40 vuotta. Sen jälkeen olen käynyt kaksi kertaa teoriakokeessa ja toiminut molempien tyttärien ajo-opettajana.

Autoja ei ole vuosien varrella juuri kuvailtu. Harmittaa, kun en löytänyt ainuttakaan kuvaa pnaistesta Starletistani.

Suvakki vai ihan tavallien ihminen

7-vuotissyntymäpäivänäni koulun käytävällä isompi poika tönäisi minut lattialle, ilmat pihalle ja luulin kuolevani. Opettaja pyysi pojalta selityksen: koska se on herrojen kakara.

Tuo ja moni muu tapaus, jossa isäni työ ja asuinalueemme luokittelivat minut, olivat vaikeita asioita lapsen ymmärtää. Vanhempani sanoivat, etten voi mitään sille, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Sen sijaan siihen voin vaikuttaa ja on tärkeää, etten itse luokittele ketään ihmistä millään perusteella paremmaksi tai huonommkasi ihmiseksi kuin muut. En siis tiennyt, miksi romaaneja piti juosta karkuun. Mitään sen eksoottisempaa ei 60-luvun Varkaudessa tainnut ollakaan.

Vanhempani kasvattivat minsta suvaitsevaisen ihmisen tai sellaiseksi he halusivat minut kasvattaa. Suvakin. Olen pitkään pohtinut, onnistuivatko he sittenkään. Olen pohtinut, mitä kaikkea en suvaitse, hyväksy ja mikä saa minut tuntemaan vihaa.

En hyväksy koulukiusaajia. Kenelläkään ei pidä olla oikeutta pilata toisen lapsen tai nuoren elämä siksi, että hän on jollain lailla erilainen tai vain siksi, että on hän. Koulukiusaajien kanssa samaan kastiin kuuluvat ne, jotka katsovat kiusaamista läpi sormien puuttumatta. Sama homma työpaikkakiusaamisen kanssa.

En hyväksy myöskään narsistisesti ja/tai väkivaltaisesti läheisiään kohtelevia.

En hyväksy ihmisiä, jotka manipuloivat hyväuskoisia kanssaihmisään tekemään järjettömiä tekoja puolestaan.

En hyväksy tyyppejä, jotka kauppaavat huumeita, en hyvksy namusetiä ja -tätejä, toisen omaisuuteen kajoavia, varkaita, eläinrääkkääjiä tai niitä,jotka piilottavat teriä nakinpalasiin ja ripottelevat niitä tienposkeen. Lista on loputon.

Yhtään sen enempää en hyväksy sitä, että jonkun atteen tai uskonnon sekoittama tyyppi puukottaa ihmisiä, ajaa autolla päin ihmisjoukkoja, räjäyttelee pommeja tai ampuu simittömästi ympäriinsä.

Sitäkään en hyväksy, että jonkun yksittäisen ihmisen tai ryhmän tekemät törkeydet leimaavat kaikki samaa etnistä alkuperää olevat.

Olen aika suvaitsematon tyyppi siis, epäkelpo suvakki. Monen mielestä ihan varmasti kukkahattutäti, mitä se sitten tarkoittaakaan. Mulla oli tosin kerran kukkahattu: Fredriksonin lakkitehtaassa tehty uniikki lemmikkinauhoin koristeltu hattu. Siitä on 58 vuotta.

Toivon olevani ihan tavallinen ihminen.

Paluu karavaanarielämään

Lentävät Leipäveitset ovat olleet pari vuotta hyllyllä. Kaikenlaista on matkan varrelle mahtunut, iloja ja suruja. Muutamista matkoistamme olisi ollut paljonkin mukavaa kerrottava, mutta ne nyt jäivät kirjoittamatta.

Talven 2015-2016 Timo oli Teneriffalla Puerto de la Cruzissa ja minä olin siellä parin viikon lomalla. Kesälomalla kävimme katsomassa Fuengirolassa, josko sieltä löytyisi eläkepäivien paratiisi. Tämän vuoden tammikuussa lensimme ensimmäisen kerran Thaimaahan, jossa vietimme pari viikkoa Phuketin lähellä Karon Beachilla. Lisäksi olemme veneilleet (vähän) Rommilla ja lopun aikaa vain olla möllöttäneet.

Karavaanarielämää emme kuitenkaan ole vähään aikaan viettäneet, vaunu on ollut myynnissä ja kerran kaupat  liki toteutuivatkin. Kun vaunu kuitenkin jäi edelleen meille, aloimme miettiä kohtuullisen ajomatkan päässä olevaa kausipaikkaa eräänlaiseksi kesämökiksi.

Kävimme heinäkuussa tutustumassa Vaalimaa Campingiin ja ihastuimme heti. Paikka on siisti, kaunis, rauhallinen, avara ja vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa. Kohtelu on ylen ystävällistä ja muut asukkaat mukavia. Ensi keväänä, kun loput VT7 Hamina - Vaalimaa -moottoritiestä avataan, ajoaika lyhenee oleellisesti.

Heinäkuun lopulla Tabbert sitten siirrettiin Virolahdelle, jossa se saa olla syyskuun loppuun. Hinta on kerrassaan kohtuullinen ja sähköstä maksamme mittarin mukaan. Meillä on rantatontti, voisiko paremmin edes olla?

Olemme viettäneet kesämökillämme toistaiseksi kolme minilomaa. Kahdella ensimmäisellä retkellä meillä oli mukana pienen Osku-spanielimme lisäksi Sarin mäyräkoira Chili. Ihan hyvin se sujui, vaikka hiukan hasteellista on mahduttaa energiaa pursuava puolivuotias cockerspanielinpentu ja arvonsa hyvin tunteva aikuinen mäyräkoiraneito pieniin tiloihin. Yöllä koko vaunu heilui, kun parivaljakko valesi edestakaisin.  - Chilillä on joitain erivapauksia, kuten päiväunet sängyssä.

Timo ja Osku olivat kerran yhden yön poikien retkellä ja minä jäin Chilin kanssa kotiin viettämään tyttöjen iltaa.

Elokuun toisella viikolla lomailimme muutaman päivän Vaalimaalla. Sää oli mitä mainioin ja seura pääosin kansainvälistä. Pääsin sanomaan venäjäksi just ne kaksi fraasia, jotka osaan parhaiten: en ymmärrä ja puhun huonosti venäjää. Olisin osannut sanoa myös minä rakastan sinua sekä kukaan ei ymmärrä mitään, mutta ystävällinen pariskunta ei nyt ollut oikea kohde näille. Kolme vuotta venäjää lukiossa ja neljä vuotta töitä transitossa ja tässä on lopputulos: kaikki se vähä mitä olen osannut, on kadonnut päästä. Leiriytyjien joukossa oli myös mm. saksalainen motoristi, puolalainen perhe ja pariskunnat Ranskasta ja Hollannista. En edes harkinnut lähteä kokeilemaan, miten saksankieli sujuu.

Alueella on ns. yleinen sauna, jossa on keksiviikkoisin ja lauantaisin naisten ja miesten vuorot. Sauna on ulkoapäin aika karun näköinen, mutta sisätiloiltaan oikein mukava.
Toinen sauna on varattavissa 15 euron tuntihinnalla ja sen me varasimme käyttöömme nyt tällä kolmannella käyntikerralla. Kyllä kannatti. 

Osku tuntuu tykkäävän paljon enemmän karavaanrielämästä kuin veneilystä. Voisikohan siihen olla syynä lihapullat, joita se käy hakemassa kioskilta?

Rantakatua aallonmurtajalta toiselle

Lomaviikkomme loppupuolisko oli niin tuulinen, ettei uimaan ollut asiaa.

Kultahietikko on neljä kilometriä hiekkarantaa, pari sataa hotellia, kasapäin baareja, ravintoloita, monenkirjavia basaareja ja putiikkeja, mutta ei yhtään tavallista bulgarialaista elämää. Jos haluaa yhtään nähdä sitä, on poistuttava aidatulta alueelta. Poistumisteitä on kolme ja niissä tönöttää vanhoilta ajoilta peräisin olevat vartiokopit puomeineen.

Minua harmittaa suunnattomasti, ettei me älytty hakeutua jollekin retkelle maaseudulle. Joitakin retkien myyjiä me nähtiin, mutta niillä mimmeillä ei todellakaan ollut kaupanteko mielessä. Istuivat movituoleissaan odottamassa työajan päättymistä naamalla ilme, että älkää ihmeessä tulko kysymään mitään.

Kultahietikon alue on siis suljettu eli kohtuullisen turvallinen ja valvottu. Siellä täällä - taaskin muovituoleilla  - istuskeli vanhempia herrasmiehiä siviilivaatteissa, mutta radiopuhelimet kädessä. Muutama poliisikin nähtiin, mutta pääasiassa järjestystä valvoi vartiointiliike.

Viikon aikana taisimme kävellä liki kaikki alueen kadut ainakin kertaalleen läpi ja rantabulevardi lukemattomia kertoja aallonmurtajalta toiselle. Saimme kasaan päivittäin noin kymmenen kilometrin kävelyt yleensä kolmessa osassa. Lähdimme aamupalan jälkeen rannalle tai pilvisenä aamuna muuten vain kävelemään. Iltapäivällä uusi lenkki ja illalla kolmas. Välillä kävimme haukkaamassa välipalaa ja iltaisin myös jotain. Syöminen oli todella edullista, mutta muistikuva loistavista makuelämyksistä oli joko ajan kultaama, maku ja vaatimustaso olivat muuttuneet tai sitten me ei vaan onnistuttu kaikissa valinnoissa.

Mielenkiintoista väkeä minigolfradalla.

Postin löytäminen oli koko viikon työläin prosessi. 

Käytännössä yhtä ja samaa rantabulevardia kun sahaa päivätolkulla edestakaisin, se alkaa tympiä. Ei voi mitään. Jos aurinko olisi paistanut joka päivä, ei se tallaaminenkaan olisi ehkä niin kyllästyttänyt. Yöelämään me ei osallistuttu ollenkaan, vaikka se olisi ollut kuulemma tosi vilkasta. Yllätys?

Lapsille oli viihdykkeitä runsaasti eli suosittelisin kohdetta perheille, joissa on pieniä lapsia.

Ostoksiakin teimme tietysti. Hintataso oli edullinen, vaikka oppaat varoittivat sen olevan Varnaa korkeampi. Ostettiin mm. nahkatuotteita  -  nyt harmittaa, etten ostanut hanskojakin. Keramiikkaan päinkään en katsonut, kun edellisillä reissuillakin (liki 30 vuotta sitten) ostetut kupit ja kipot lepäävät pihamökissä pahvilaatikossa.

Ryysyöljytuotteita myytiin monissa ihan pelkästään niihin erikoistuneissa liikkeissä kuin marketeissakin. Tytöille ostettiin hipiän hoitoon tarkoitetut ruususaippuat ja vanhemmalle heistä ryppyyntymisen estävää ruusurasvaa...

Toisessa päässä hiekkarantaa oli nudistiranta. Vilkaistiin vain...

La Balenan terassilla kävimme yksillä ;)

Laivaravintola oli remontissa, mikä oli harmi.. Pieni poni oli tauolla odottelemassa ratsastajia. Ei heinää, ei vettä, mutta hyvin hoidetun näköinen se oli kuten muutkin ponit, joita oli lapsia viihdyttämässä.

Mihin viikoksi syyskuussa? Valitsimme Bulgarian.

Lopetin kesälomailemisen kesken kaiken ajatuksella lähteä syyskuussa jonnekin, missä aurinkoa on tarjolla. Kriteereinä oli auringon lisäksi lyhyt lentoaika ja sopiva lentoaikataulu. Vaihtoehtojahan on lukemattomia ja vertailu erilaisista hakukoneista huolimatta hirveän työlästä.

Kreikan tilanne arvelutti ja Turkin levottomuudet vielä enemmän. Aurinkorannikolle oli vain epäsopivia suoria lentoja, samoin Mallorcalle, Portugalin ja Italian rantakohteisiin... Tai jos oli kohtuullinen lento, hinta yöpymisineen ei sopinut  budjettiin. Selvittelin niin omatoimisia matkavaihtoehtoja kuin matkatoimistojen valmismatkoja. Loppujen lopuksi - tuskaannuttuani ihan täysin etsimiseen - päätimme ostaa Tjäreborgilta viikon matkan Bulgariaan Varnan Kultahietikolle. Meillä on hyviä kokemuksia Tjäreborgista ja varsinkin lentoyhtiö Thomas Cookista.

Olin ennen Steveco-aikaa toimittajana haminalaisessa kaupunkilehti Vehka-Haminassa. Vehkis monien muiden lehtien tapaan järjesti lukijamatkoja ja niinpä minäkin olin 80-luvun loppupuoliskolla sekä Bulgarian Albenassa että Kultahietikolla vetämässä lukijamatkoja. Muistot noilta reissuilta olivat täydellisen myönteisiä. Niin myönteisiä, etteivät valokuvat matkoilta koskaan päätyneet muiden kuvien joukkoon ns. perhealbumeihin. No niin, olin silloin nuori ja jaksoin sitä iloista meininkiä.

Valittavana olleista hotelleista valitsin Melia Grand Hermitagen ja aamukahvin.

Kun kirjoittauduimme hotelliin, meidän ranteisiin kiinnitettiin keltaiset rannekkeet, mikä tuntui varsin kummalliselta. Se tarkoitti, että olimme bed & breakfast -asiakkaita.  -Aamupala olikin varsin hyvä ja monipuolinen ja lisäksi joka päivä tarjonnassa oli vaihtelua.

Hotellin palvelut olivat ihan huippua. Uima-allasalue oli laaja, aurinkotuleja riitti kaikille ja kylpylässä oli myös iso sisäallas. Oli kuntosalia ja monipuolisia kylpyläpalveluita, lääkäri, hammasääkäri, muutama putiikki, kirjasto ja palvelu, jossa jalat saattoi laittaa kalojen putsattavaksi.  - Lapsille oli vallan hirmuisesti hupia ja joka ilta myös pikkuipanoiden oma disco.

Jotta hotellista pääsi rantaan, piti laskeutua monet rappuset. Vaitoehtona oli myös vesiliukumäki, jota myöten saattoi lasketella osan matkasta tai sitten vain putken alapäässä olevaan  kuppilaan. Siihen, minkä esiintymislavalla oli se ipanadisco iltaisin, mutta myös aikuisemmille hotellivieraille tarkoitettuja jumppatuikioita ja ties mitä ohjelmaa.

Hotellin alue oli laaja. Jos paikalla oli vartijoita poistamassa asiattomat kulkijat, he olivat näymättömiä.

Muissakaan hotelleissa ei vieraita kulkijoita hätistely pois ja se oli kätevää: tungimme kädet taskuun, ettei Melian keltainen ranneke näy ja käytimme hienojen hotellien wc-palvelut hyväksemme.

Puistikossa olleet aurinkokatokset olivat vain ns. Level-asiakkaille. Level-asiakkaita varten hotellissa oli myös oma vastaanotto ja ruokasali. En tiedä, oliko heillä joku kultainen ranneke vai saivatko olla peräti ilman ranneketta.

Kuuden levan (3 €) cappuccino viiden tähden hotellin allasbaarissa.

Jouduin asioimaan hotellin respassa useammankin kerran sen takia, että ensin saamani avainkortti ei toiminut kuin kerran. Yhden asiakaspalvelijan kanssa onnsitui koko uudelleenaktivointirevohka niin, ettei kaveri sanonut mulle sanaakaan. Itse asiassa se oli mukavampaa kuin ylevien naisihmisten vastahakoisuus ha jäpäty seuraavilla kerroilla. Kaikki muut hotellin työntekijät olivat kovin ystävällisiä, kohteliaita ja iloisia.

Hotelli oli rauhallinen ja hyvin toimiva wifi sisältyi hintaan. Tällä kertaa emme saaneet huonetta roskisten tuntumasta, muttemme näköalaa allasalueellekaan. Huone oli niin korkealla, että parvekkeen korkea kaide tuntui oikein mukavalta, vaikka se näköalat peittikin.

Siihen nähden, että hotelli oli todella korkeatasoinen, kummastutti se kaikki All inclusive -meininki. Kun pari kertaa menimme rahan kanssa hotellin kahvi- ja allasbaariin, henkilökunta joutui ihmettelemään kassakoneen kanssa ja etsimään vaihtokassaa. Aulan kahviossa meidän kahvit kannettiin väkisin pöytään, kun muut kantoivat omansa itse, mutta allasbaarissa löperössä muovimukista tarjouiltu cappuccino oli siihen nähden melkeinpä huvittava kokemus. 

Hotellimme ilta-aikaan

Katkesi kuin kanan lento

Meillä oli alunperin tarkoitus piipahtaa Jyväskylässä vain sen verran, että käymme tervehtimässä kummitätiäni Salmea. Laajavuoren campingalue ei houkutellut ollenkaan, koska se on aika kallis viihtyisyyteensä nähden. Ei olisi pitänyt ajatella niin...

Matkalla Haapamäeltä Jyväskylään pysähdyimme Petäjävedelle, tutustuimme Kyläsepän piha-alueella järjestettyihin Takomarkkinoihin, joimme kahvit (turisteina valloitimme ilmeisesti paikallisen ukkoporukan vakiopöydän) ja piipahdimme kirpparilla. Minä haalin kirppareilta luettavaa. Olisi mukava, jos esimerkiksi leirintäalueilla voisi kierrätää kirjoja samaan tapaan kuin etelän lomilla monissa hotelleissa. Siis niin, että luetut kirjat jätetään seuraaville ja mukaan otetaan uutta lukemista, eikä rahaa käytetä ollenkaan,

Juotuamme iltapäiväkahvit kummitätini luona päätimme jatkaa matkaa kohti Kuopiota.

 

Vaajakoskella aukeni vielä monta mahdollisuutta.

Emme ehtineet ajaa kuin pari kilometriä kohti Kuopiota, kun Mersu alkoi käyttäytyä omituisesti. Suunnitelmat muuttuivat lennosta: käännymme takaisin ja Mikkelin kautta kotiin. Tuossa vaiheessa vielä funtsimme mahdollisuutta yöpyä jossain matkan varrella, esmerkiksi Kangasniemellä. Päästiin 20 kilometrin päähän bussipysäkille (onneksi).

Siellä metsän keskellä netti ei toiminut, mutta puhelin onneksi toimi ja soitin LähiTapiolan hätäpalveluun. Saamamme palvelu oli ensiluokkaista, eikä meidän tarvinnut vakuutusyhtiön järjestämää hinuria odotellessa muuta tehdä kuin nauttia auringosta ja metsämansikoista.

Saimme LähiTapiolan asiakaspalvelusta loistavaa kohtelua ja sama jatkui, kun Hinaus-Apu Mehtovuoren auto saapui paikalle. Ystävällinen kuljettaja kiikutti vaunun ja meidät ensin Laajavuoreen ja vei sen jälkeen Mersun korjaamolle. 

Laajavuoreen pääsy ei ollut itsestään selvää: alue oli aivan täynnä, emmekä tietenkään olleet tehneet mitään ennakkovarausta. Osaksemme tullut uskomaton ystävällisyys ja auttamisen halu saivat taas jatkoa: vastaanoton nuori nainen järjesti meidät kädenkäänteessä Gasthausin parkkipaikalle sähkötolpan kupeeseen ja lupasi, että seuraavana aamuna vaunu vedetään talon puolesta varsinaiselle leirintäalueelle.

Hätäapumajoitus Jyväskylän Laajavuoressa

Emme olleet käyneet ruokakaupassa ja Gasthaus Laajis oli ehtinyt mennä jo kiinni, joten kävelimme Rantasipi Laajavuoren Salitintti-ravintolaan, jossa illallisbuffetti oli vielä auki. Nälkäisille se sopi ja söimme itsemme palloiksi Onneksi paluumatka oli pelkkää alamäkeä.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa leirintäalueelta mieleisen paikan ja henkilökunta järjesti vaunun siirron.

Olimme Laajavuoressa viimeksi kesällä 2013 SuomiPop-festivaalien aikaan. Silloin huoltotilat olivat todella niukat ja muutoinkin alueesta jäi kolkko maku. Nyt moni asia oli muuttunut: vastaanotto oli ravintolan yhteydessä, palvelu ystävällistä ja polkupyöräfirman tilalla oli keittiö ja kunnolliset wc-tilat.

Hinauspaua löytyi talon puolesta

Alue itsessään oli edelleenkin karu sepelikenttä.

Jyväskylässä päättyi silloin lauantaina D-ikäisten pesisleiri, mikä osaltaan selitti sen, että leirintäalue oli niin täynnä porukkaa. SuomiPop-festivaalit olivat tuoneet myös väkeä alueelle ja se näkyi ja kuului jonkin verran yöaikaan. 

Pesisvanhempien joukossa oli myös tuttuja haminalaisia. He lähtivät jo kotiin päin ja me jäimme viettämään viikonloppua Jyväskylään. 

Virittelimme leirimme mukavaksi ja ehdimme jopa kahteen kertaan istua ulkona auringossa. Muun ajan satoi ja oli kylmä.

Välillä oli näinkin kesäistä (11.7.2015)

Laajavuoresta on hyvä bussiyhteys Jyväskylän keskustaan ja ykkösvyöhykkeellä maksu on kolme euroa per nuppi (vertailun vuoksi: meiltä kotoa Haminan keskustaan on matkaa kaksi kilometriä ja bussitaksa 3,30 €). Käytimme Jyväskylän joukkoliikennettä lauantaina, sunnuntaina ja maanantaiaamuna, kun ajelimme tuolla samaisella kolmen euron lipulla toiselle puolelle kaupunkia kuulemaan Mersun kohtalosta.

Launataina aioimme mennä hengailemaan SuomiPop-festivaalialueen laitamille Lutakkoon, kunhan olimme ensin kävelleet "Kaupparilla" ja käyneet syömässä. Sade sotki suunnitelmat taas kerran. Kävimme syömässä Ravintola Shalimarissa ja hipsimme siitä sateenvarjojen alla bussipysäkille. Loppuilta sujui vaunussa Lehmän vuosi -sarjaa katsellessa. Kävipä siinä yksi miehensä kadottanut festarikävijäkin lämmittelemässä tovin. 

Taidetta: mies lasikopissa. Ihan oli elävä.

Sunnuntaina hyppäsimme taas bussiin ja huristelimme keskustaan. Kävelimme aikamme, pidimme sadetta ja päädyimme pizzalle Rossoon. Loppupäivä kului Lehmän vuoden toisen tuotantokauden parissa.

Isän opinahjo Jyväskylän Lyseo

Olen vasta näillä viime vuosien käynneillä tajunnut, miten paljon äiti ja isä ovat aikanaan puhuneet Jyväskylästä. Se on isän syntymäkaupunki ja äiti muutti sinne , kun joutuivat jättämään Lahdenpohjan Karjalassa. Kaikken isovanhempieni haudat ovat Jyväskylän vanhalla hautausmaalla.

Maanantai oli sitten kohtalon päivä. Meillä oli erilaisia suunnitelmia, miten etenemme, ellemme saa Mersua heti kuntoon. Onneksemme mihinkään niistä ei tarvinnut turvautua, sillä Käyttöauton huolto jatkoi avuliaiden jyväskyläläisten ketjua ottamalla Mersun hetimiten käsittelyyn. Tapettuamme muutaman tunnin aikaa Seppälänkankaan kirppareilla jälleen kerran sadetta väistellen haimme korjatun Mersun pois, ajoimme Laajavuoreen, maksoimme majoituksen, purimme leirin ja lähdimme kohti Haminaa.

Kotia kohti

Ajelimme kotiin yhden pysähdyksen taktiikalla eli Hartolan Jari-Pekassa joimme kahvit ja söimme possumunkit. Kaksiviikkoiseksi suunniteltu karavaanariloma kutistui kuuden päivän mittaiseksi. Toisaalta eihän me muulloinkaan olla alkuperäsiä suunnitelmia noudatettu. Pikkasen jäi harmittamaan, ettei Joensuuhun päästy. Se on niin kiva kesäkaupunki.

Höyryvetureita Haapamäellä

Torstaiaamuna 9. kesäkuuta jätimme Messilän ja Hollolan taaksemme ja ajelimme kohti Keski-Suomea. Jo keväällä reissua suunnitellessamme olimme päättäneet viettää vähintään yhden yön ja päivän Haapamäen Höyryveturipuistossa. Timoa houkkuttelivat veturit ja minua edullinen yöpymishinta (20 euroa).

Ennen määränpäätä poikkesimme Keuruulla jättimäiseen Megamarkettiin, josta löysyimme paitsi sapuskat illaksi myös muuta tarpeellista. Kassojen luona itkeskeli pikkutyttö, jonka äiti oli kateissa. Sanoin, ettei äiti ole lähtenyt kaupasta mihinkään, koska äidit ei tee niin. Tyttö antoi äitinsä tuntomerkit: musta tukka ja pinkki paita, jossa musta raita. Näillä eväillä kiersin koko jättimarketin uudelleen läpi, mutta ainuttakaan tuntomerkkeihin sopivaa äitiä ei löytynyt. Sen sijaan äiti oli löytänyt tyttärensä, jolle Timo oli sillä välin pitänyt seuraa. Äiti ei vastannut vähääkään tytön antamia tuntomerkkejä, joten kysyin, onko hän tytön tuttu. "Minä olen hänen äitinsä" ja vihainen mulkaisu päälle. Semmoinen tapaus se.

Vapaan vaunupaikan löytäminen Höyryveturipuistossa ei tuottanut ongelmia. Meidän lisäksi siellä oli kaksi vaunua ja yksi matkailuauto, toinen tuli vähän myöhemmin ja toinen vaunuita lähti. Reviiriä riitti siis kaikille. Alue oli aika lailla villiintynyt tai rehellisesti sanoen ränsistynyt, mutta huoltorakennus oli esimerkillisen siisti. Siitä kiitos puiston henkilökunnalle!

Syötyämme lähdimme tutustumaan puistoon, joka on esitteiden mukaan maailman suurin. 

Puiston muut  palvelut, kuten museotilat, ravintola ja putiikki pistettiin tavallisena arki-iltana kiinni jo kuudelta, joten niihin tutustuminen oli pakko jättää seuraavaan päivään. Lähdimme sen sijaan tallustelemaan kohti Haapamäen keskustaa. Ensimmäinen vastaantulija tavoitettiin melkein kilometrin kävelyn jälkeen. Hän kertoi, että perantaina ja lauantaina joku kuppila on illallakin auki. Totesin, että melko rauhallinen tämä teidän kylä, tyttö myönsi, naurahti ja jatkoi juoksulenkkiään napit korvilla.

Sen iltakävelyn aikana näimme juoksijatytön lisäksi kaksi autoa ja yhden miehen pihalla tutkimassa moottoripyöräänsä. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa, muutoin Haapamäen keskusta oli kuin ydinlaskeuman jäljiltä: täysin hiljainen. Se tuntui epätodelliselta, koska kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla ja sää oli aurinkoinen.

Jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta, Haapamäkeä voi todella suositella hiljaisuuden retriittiin arkipäivinä. Viikonloppuisin on kuulemma enemmän säpinää, kun Höyrypaviljongilla on tanssit. Anita Hirvonen olisi ollut lavalla sillä viikolla, kun me olimme Haapamäellä.

Höyryveturipuistossa on tarjolla majoitus myös junavaunussa hintaan 22 € per henkilö per yö. Siihen hintaan saa aimoannoksen nostalgiaa, mutta ei mukavuuksia, lämmitystä, eikä toistaiseksi myöskään sähköä. Haapamäen Hilttonissa majoittuminen on kalliimpaa, ei sentään ihan yhden ällän Hiltonin tasoa, mutta melkein.

Perjantaiaamuna tutustuimme puiston näyttelyihin. Mielenkiintoisimmat minusta olivat puiston isännän, juoksija Martti Vainion mitali- ja pokaalikokoelma sekä pienoisrautatie.

Höyryveturipuisto on kaikessa kummallisuudessaan ja erikoisuudessaan kokemisen arvoinen paikka. Erityisesti siellä on huomioitu lapset, joille on vallan hirveästi kaikenlaista puuhaa, mm. alueen kiertävä Pikku-Huru ja joka iltapäivä jotain ohjelmaa, mm. ratsastusta ja carting-ajelua. Lampaiden syötäminen näytti meidän kanssa samaan aikaan alueella olleelle pikkupoikakolmikolle mieleisintä puuhaa. Juhlatalo Ukko-Pekassa on kesän aikana myös teatteriesityksiä. Olispa ollut mukava, jos olisimme sellaisena päivänä osuneet paikalle!

Kannattaa varautua siihen, että paikka on aika rispaantunut ja pöheköitynyt, mutta jos ei odota ennakkoon liikoja, niin hyvin siellä pärjää. Mikä parasta, kohtelu on ystävällistä.

Jos aikoo yöpyä Höyryveturipuistossa, kaupassa kannattaa käydä viimeistään Keuruulla - kaiken varalta. 

Pienoisrautatie oli vaikuttava.

!!!