Sairaslomat pätkittivät talvikauden työntekoa sen verran, että talviloman pitäminen jäi näinkin myöhäiseen vaiheeseen kuin heinäkuu. Niin taisi käydä viime vuonnakin, mutten muista miksi. Edessä on 1 + 4 viikon loma.
Mun elämä oli hyvin yksinkertaista ja helppoa ensimmäiset lähes 52 vuotta. Niin voi sanoa nyt, kun yhdeksän kuukautta on kulunut siitä, kun joku koura otti niskavilloista kiinni ja paiskasi päin seinää. Kuvainnollisesti siis. Pahinta kaikessa oli rintasyöpädiagnoosi lokakuussa. Ne hoidot ovat nyt takanapäin, olen saanut terveen tai sainoisko syövättömän paperit toistaiseksi, elän neljän kuukauden periodeissa ja säpsähtelen tämän tästä kaikenlaisia tuntemuksista kropassani.
Kanssaihmiset hokivat, että kyllä sinä selviät. Tiedän, että he tarkoittivat hyvää ja ehkä uskoivatkin siihen. Itselle tuli kuitenkn välillä semmoinen olo, että mitä sitä vakuuttamaan, eikö se sitten olekaan selvä asia. Minulle vakuuteltiin myös, että olen niin positiivinen ja vahva, että selviän. Sanonpa, etten useinkaan tuntenut olevani vahva, mutta mulla ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin esittää "pystyvää".
Isä kuoli 19.2. Järkättiin hautajaiset, hoidettiin perunkirjoitus ja hoidettiin noin miljardi erilaista pikkuasiaa. Nyt käyn Hietakylän hautausmaalla ihmettelemässä, miten tässä näin kävi. Kummallista, että vaikka isä ei muistanut oikein mitään muutamaa sekuntia pitempään, sairastumiseni hän muisti. Kuolikohan hän puolestani, sitä olen miettinyt.
Samaan syssyyn jouduttin luopumaan myös Hiiasta. Omistuksessamme se edelleen on, mutta en pysty edes ajattelemaan sitä itkemättä. Hiiasta luopuminen oli vaikemapaa kuin voin vieläkään uskoa. Tai ehkäpä sen lähtöön kulminoitui kaikki talven menetykset ja kamaluudet
Kunto meni kevään aikana niin huonoksi, että lopulta jaksoin hädin tuskin kiertää korttelin koirien kanssa. Nyt yritän parantaa sitä liki neuroottisesti ja tunnen kovaa syyllisyyttä, jos en jonain päivänä ehdi kuntosalille, fillaroimaan tai pitkälle kävelylenkille.
Olen hyvin kiitollinen työyhteisölleni siitä, että saatoin palata töihin ja tehdä sellaisen tilkkutäkkirupeaman hoitojen välillä. Väsymykseni ymmärrettiin ja pystyin rytmittämään työni jaksamisen mukaan. Jos en jaksanut olla koko päivää työmaalla, saatoin napata läppärin kanaloon, nukkua kotona päivunet ja jatkaa hommia loppuun uusin voimin. Vain kerran, huhtikuun alussa olin niin väsynyt työasioiden hotoon kotoa käsin, että olin luovuttaa.
Nyt on siis loman aika ja vapautta on takana aika tarkalleen vuorokausi. Tunnen itseni järkyttävän väsyneeksi ja olen nukkunut tänäänkin - kello ei ole kahtakaan vielä - jo kolmet päiväunt! Tosin aamuherätys tuli kuudelta Sarin pienen Chili-mäyriksen (9 kk) hahmossa.
Kohta otan Chilin mukaan jä lähden katsomaan äitiä Hoivapuistoon ja sen jälkeen pesiskentälle katsomaan HP - Kempeleen Kiri -yköspesismatsia (sinne Chili ei lähde). Odotan kovasti myös tänä aamuna Miamista Suomeen lentäneen Juhana-kummipoikani tapaamista. Timo on Alastarolla Nitrokisoissa, Katri Turussa Ruisrockissa ja Sari Norjassa. Mulle jäi nuo koirat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti