Mersussa on vaihdekeppi ratin okealla puolella ja kun Volvossa luulin pistäväni pakin päälle, lähtivät pyyhkijät suihkimaan. Kun pistin vaihteen vapaalle, suihkusi vettä tuulilasille. Ajaminen sujui sentään kommelluksitta.
Autoepisodi toi mieleen elämäni autot.
Isän mielestä tytär tulee hakea sairaalasta kotiin omalla autolla ja meille tuli punainen Renault. Hankintapäätös saattaa olla legendaa, mutta olen aika varma siitä, että kyseessä oli tuo Rellu, jonka pääsyä ylös Leivonmäkeä piti auttaa työntämällä. Tai ehkä sekin on äidin värittämä juttu? Joka tapauksessa punainen Rellu oli hommattu Inkeroisten vuosina.
Ruotsin mennessämme tullimiehet etsivät Vokesta moottoria ja isä sanoi naama vakavana, että tämä kulkee pattereilla.
Olikohan se Voke, johon asennettiin ensimmäinen autoradio ja joka odotti pari vuorokautta valmiiksi Norjan matkaa varten pakattuna, että isä pääsee lähtemään töistä? Tehtaalla, silloin Ahlströmin paperitehtaalla, oli taas se kuuluisa eväitten syöjä sika toimissaan.
Seuraavaksi meille ostettiin Bemari, isän ikiaikainen unelma. Sillä hurautimme elokuussa 1971 muuttoreissun Varkaudesta Haminaan. Bemarista en juuri muuuta muista kuin että äiti päätti mennä autokouluun nelikymppisenä, sai ajokortin ja ajoi ehkä kerran tuolla Bemarilla ja se oli sitten siinä. Kohtuullisen arvokas henkkari, hän totesi itsekin.
Seuraava auto olikin sitten Enso Gutzeitin omaisuutta, ensimmäinen Saab monien joukossa. Ekan ruskean 99:n isä lunasti omaksi ja ajelin sillä, kun sain ajokortin. Ennen inssiä käytiin isän kanssa treenaamassa mm. liukkaan kelin ajoa Summan tehtaan alueella. Lisäksi mun piti osata vaihtaa renkaat, tsekata öljyt ym. perusasiat ennen kuin sain auton käyttööni.
Ensimäinen oma autoni oli Toyota Starlet. Päätimme ystäväni Päivin kanssa lähteä autokaupoille, olimme parikymppisiä, eikä meitä ensimmäisessä liikkeessä otettu ollenkaan vakavasti. Marssimme seuraavaan, jossa kohtelu oli päinvastainen. Kyseessä oli iso päätös ja isot rahat (auto maksoi 19 000 mk), joten kaveripiirista piti saada apua: yksi tsekkasi auton läpi ja toinen vei minut Starletin ralliversiolla tutustumaan erikoiskoepätkään. Vaikka pätkä oli suljettu, olin varma, että jostain pusikosta hyppää marjanpoimijamummo eteen. Päätin, että jos elävänä selviän, toiste en ralliauton kyytiin nouse. En ole ollenkaan varma, että se koko ajelu oli luvallinen, mutta rikos on vanhentunut, kuten me rallitelleetkin.
 |
| Ensimmäunen oma auto Toyota Starlet palveli minua 10.2.1986 - 27.1.1987 |
Vaihdoin Sunnyn ensimmäiseen uuteen autooni Nissan Micraan ja ajelin sillä pari vuotta, vaikka se ei ollut missään nimessä kätevä auto vauvan kanssa. Jouduin purkamaan Sarin vaunuista pyörät irti, että sain sen mahtumaan autoon. Ehkäpä siksi lapsirukka oli käytännössä aina sateenvarjorattaissa. Kerran ajelin töihin Vehka-Haminaan, kun vierestä turvaistuimesta kuului iloisesti AUTOKAUPPA. Ei muuta kuin ympäri ja Micran nokka ohti Kurkitien päiväkotia.
Seuraavan auton kävin sitten ostamassa Sarin kanssa. Kysyin Autosalvassa, että mikäs otetaan ja Sari valitsi isoimman sinisen. Ostimme kuitenkin pienen punaisen ja ajelimme hakemaan kohtuullisen hämmästyneen Timon laivalta.
Muutamaa vuotta myöhemmin tarvitsimme auton, johon mahtuu kuusi henkeä ja se tarkoitti punaisen Volvon myymistä. Sen osti pariskunta, joka sai varmaan elinikäiset traumat, kun äidin oudot autofriikkigeenit perinyt tytär huusi täysin palkein, ettei meidän autoa saa viedä. Ostajarouva soitti myöhemmin ja kysyi. onko Sari jo toipunut ja muutamaa päivää myöhemmin posti toi tytölle paketin Helsingistä.
Uusi auto oli Mitsubishi Pajero ja kokeilimme jonkin aikaa yhden auton elämää. Siitä ei oikeastaan tullut yhtään mitään. Niinpä ihastuin suinpäin punaiseen Peugeotiin, jossa oli ytyä ja kattoikkuna. Puheikään kasvanut Katri kysyi: Tuutko hakemaan mua talhasta Pajelolla vai Pökötillä? Pidin kovasti "Pökötistä", mutta Timo ei, koska pikkuvikojen korjaamiseenkin tarvittiin erikoistyökaluja. Ei jatkoon siis ja tilalle tuli ihan uusi Micra.
Mummoankan autoa muistuttava Micra oli just sopiva lyhyiden työmatkojen ajamiseen, mutta ei oikein pitemmille matkoille ja niitä minulle alkoi tulla, kun päädyin firman Pro2000 -projektiin. Yksi järkyttävä lumimyräkkäajo Helsingistä kotiin ja auto lähti vaihtoon. Tilalle tuli eka Honda Civic.
Seuraavat autonvaihdot olivat yhtä sekavaa mylläkkää johtuen perheen sisäisistä autokuvioista. Tykkäsin kovasti Hyundaista, joka oli palvellut taksina. Se oli eka automaattivaihteinen. Seuraavaksi Timon VW Golf siirtyi minulle ja sillä reissattiin lentistyttöjen kanssa ympäri Suomea useampi vuosi. Vioken kanssa kulkiessamme opin inhoamaan ajotietokonetta, jomka harmaannutti hiuksia muutamaan kertaan. Sitten kuin vahingossa silmiin osui ilmoitus kullanvärisestä A-Mersusta. Äänimaailmaltaan se oli kuin traktori, mutta ihan huippu vanhentuneiden vanhempien kyyditsemiseen. Se oli vaan sellainen maanantaiversio, ettei mitään rajaa.
Kun Mersu oli vaihderemontissa, kävin neuvottelemassa autokaupoista kolmessa liikkeessä. Ensimmäisessä ei oltu kiinnostuneita vaihdokista, eikä meistä asiakkaina ja myyjä katsoi paremmaksi puhua henkilökohtaista puhelua kesken kaupanteon. Kuuntelimme varttitunnin ja häivyimme. Toisessa liikkeessä oli heikolla vireystilalla varustettu nuorehko automyyjä, eikä kaupanteko edennyt sielläkään. Kolmannessa liikkeessä sen sijaan asiakaspalvelu ja kohtelu olivat sellaisella tasolla, että nyt olen kaksi Hondaa ja yhden B-sarjan Mersun ostanut samasta liikkeestä ja tietenkin samalta henkilöltä.
Ajokorttini täytti 5. tammikuuta 40 vuotta. Sen jälkeen olen käynyt kaksi kertaa teoriakokeessa ja toiminut molempien tyttärien ajo-opettajana.
Autoja ei ole vuosien varrella juuri kuvailtu. Harmittaa, kun en löytänyt ainuttakaan kuvaa pnaistesta Starletistani.
