Rantakatua aallonmurtajalta toiselle

Lomaviikkomme loppupuolisko oli niin tuulinen, ettei uimaan ollut asiaa.

Kultahietikko on neljä kilometriä hiekkarantaa, pari sataa hotellia, kasapäin baareja, ravintoloita, monenkirjavia basaareja ja putiikkeja, mutta ei yhtään tavallista bulgarialaista elämää. Jos haluaa yhtään nähdä sitä, on poistuttava aidatulta alueelta. Poistumisteitä on kolme ja niissä tönöttää vanhoilta ajoilta peräisin olevat vartiokopit puomeineen.

Minua harmittaa suunnattomasti, ettei me älytty hakeutua jollekin retkelle maaseudulle. Joitakin retkien myyjiä me nähtiin, mutta niillä mimmeillä ei todellakaan ollut kaupanteko mielessä. Istuivat movituoleissaan odottamassa työajan päättymistä naamalla ilme, että älkää ihmeessä tulko kysymään mitään.

Kultahietikon alue on siis suljettu eli kohtuullisen turvallinen ja valvottu. Siellä täällä - taaskin muovituoleilla  - istuskeli vanhempia herrasmiehiä siviilivaatteissa, mutta radiopuhelimet kädessä. Muutama poliisikin nähtiin, mutta pääasiassa järjestystä valvoi vartiointiliike.

Viikon aikana taisimme kävellä liki kaikki alueen kadut ainakin kertaalleen läpi ja rantabulevardi lukemattomia kertoja aallonmurtajalta toiselle. Saimme kasaan päivittäin noin kymmenen kilometrin kävelyt yleensä kolmessa osassa. Lähdimme aamupalan jälkeen rannalle tai pilvisenä aamuna muuten vain kävelemään. Iltapäivällä uusi lenkki ja illalla kolmas. Välillä kävimme haukkaamassa välipalaa ja iltaisin myös jotain. Syöminen oli todella edullista, mutta muistikuva loistavista makuelämyksistä oli joko ajan kultaama, maku ja vaatimustaso olivat muuttuneet tai sitten me ei vaan onnistuttu kaikissa valinnoissa.

Mielenkiintoista väkeä minigolfradalla.

Postin löytäminen oli koko viikon työläin prosessi. 

Käytännössä yhtä ja samaa rantabulevardia kun sahaa päivätolkulla edestakaisin, se alkaa tympiä. Ei voi mitään. Jos aurinko olisi paistanut joka päivä, ei se tallaaminenkaan olisi ehkä niin kyllästyttänyt. Yöelämään me ei osallistuttu ollenkaan, vaikka se olisi ollut kuulemma tosi vilkasta. Yllätys?

Lapsille oli viihdykkeitä runsaasti eli suosittelisin kohdetta perheille, joissa on pieniä lapsia.

Ostoksiakin teimme tietysti. Hintataso oli edullinen, vaikka oppaat varoittivat sen olevan Varnaa korkeampi. Ostettiin mm. nahkatuotteita  -  nyt harmittaa, etten ostanut hanskojakin. Keramiikkaan päinkään en katsonut, kun edellisillä reissuillakin (liki 30 vuotta sitten) ostetut kupit ja kipot lepäävät pihamökissä pahvilaatikossa.

Ryysyöljytuotteita myytiin monissa ihan pelkästään niihin erikoistuneissa liikkeissä kuin marketeissakin. Tytöille ostettiin hipiän hoitoon tarkoitetut ruususaippuat ja vanhemmalle heistä ryppyyntymisen estävää ruusurasvaa...

Toisessa päässä hiekkarantaa oli nudistiranta. Vilkaistiin vain...

La Balenan terassilla kävimme yksillä ;)

Laivaravintola oli remontissa, mikä oli harmi.. Pieni poni oli tauolla odottelemassa ratsastajia. Ei heinää, ei vettä, mutta hyvin hoidetun näköinen se oli kuten muutkin ponit, joita oli lapsia viihdyttämässä.

Mihin viikoksi syyskuussa? Valitsimme Bulgarian.

Lopetin kesälomailemisen kesken kaiken ajatuksella lähteä syyskuussa jonnekin, missä aurinkoa on tarjolla. Kriteereinä oli auringon lisäksi lyhyt lentoaika ja sopiva lentoaikataulu. Vaihtoehtojahan on lukemattomia ja vertailu erilaisista hakukoneista huolimatta hirveän työlästä.

Kreikan tilanne arvelutti ja Turkin levottomuudet vielä enemmän. Aurinkorannikolle oli vain epäsopivia suoria lentoja, samoin Mallorcalle, Portugalin ja Italian rantakohteisiin... Tai jos oli kohtuullinen lento, hinta yöpymisineen ei sopinut  budjettiin. Selvittelin niin omatoimisia matkavaihtoehtoja kuin matkatoimistojen valmismatkoja. Loppujen lopuksi - tuskaannuttuani ihan täysin etsimiseen - päätimme ostaa Tjäreborgilta viikon matkan Bulgariaan Varnan Kultahietikolle. Meillä on hyviä kokemuksia Tjäreborgista ja varsinkin lentoyhtiö Thomas Cookista.

Olin ennen Steveco-aikaa toimittajana haminalaisessa kaupunkilehti Vehka-Haminassa. Vehkis monien muiden lehtien tapaan järjesti lukijamatkoja ja niinpä minäkin olin 80-luvun loppupuoliskolla sekä Bulgarian Albenassa että Kultahietikolla vetämässä lukijamatkoja. Muistot noilta reissuilta olivat täydellisen myönteisiä. Niin myönteisiä, etteivät valokuvat matkoilta koskaan päätyneet muiden kuvien joukkoon ns. perhealbumeihin. No niin, olin silloin nuori ja jaksoin sitä iloista meininkiä.

Valittavana olleista hotelleista valitsin Melia Grand Hermitagen ja aamukahvin.

Kun kirjoittauduimme hotelliin, meidän ranteisiin kiinnitettiin keltaiset rannekkeet, mikä tuntui varsin kummalliselta. Se tarkoitti, että olimme bed & breakfast -asiakkaita.  -Aamupala olikin varsin hyvä ja monipuolinen ja lisäksi joka päivä tarjonnassa oli vaihtelua.

Hotellin palvelut olivat ihan huippua. Uima-allasalue oli laaja, aurinkotuleja riitti kaikille ja kylpylässä oli myös iso sisäallas. Oli kuntosalia ja monipuolisia kylpyläpalveluita, lääkäri, hammasääkäri, muutama putiikki, kirjasto ja palvelu, jossa jalat saattoi laittaa kalojen putsattavaksi.  - Lapsille oli vallan hirmuisesti hupia ja joka ilta myös pikkuipanoiden oma disco.

Jotta hotellista pääsi rantaan, piti laskeutua monet rappuset. Vaitoehtona oli myös vesiliukumäki, jota myöten saattoi lasketella osan matkasta tai sitten vain putken alapäässä olevaan  kuppilaan. Siihen, minkä esiintymislavalla oli se ipanadisco iltaisin, mutta myös aikuisemmille hotellivieraille tarkoitettuja jumppatuikioita ja ties mitä ohjelmaa.

Hotellin alue oli laaja. Jos paikalla oli vartijoita poistamassa asiattomat kulkijat, he olivat näymättömiä.

Muissakaan hotelleissa ei vieraita kulkijoita hätistely pois ja se oli kätevää: tungimme kädet taskuun, ettei Melian keltainen ranneke näy ja käytimme hienojen hotellien wc-palvelut hyväksemme.

Puistikossa olleet aurinkokatokset olivat vain ns. Level-asiakkaille. Level-asiakkaita varten hotellissa oli myös oma vastaanotto ja ruokasali. En tiedä, oliko heillä joku kultainen ranneke vai saivatko olla peräti ilman ranneketta.

Kuuden levan (3 €) cappuccino viiden tähden hotellin allasbaarissa.

Jouduin asioimaan hotellin respassa useammankin kerran sen takia, että ensin saamani avainkortti ei toiminut kuin kerran. Yhden asiakaspalvelijan kanssa onnsitui koko uudelleenaktivointirevohka niin, ettei kaveri sanonut mulle sanaakaan. Itse asiassa se oli mukavampaa kuin ylevien naisihmisten vastahakoisuus ha jäpäty seuraavilla kerroilla. Kaikki muut hotellin työntekijät olivat kovin ystävällisiä, kohteliaita ja iloisia.

Hotelli oli rauhallinen ja hyvin toimiva wifi sisältyi hintaan. Tällä kertaa emme saaneet huonetta roskisten tuntumasta, muttemme näköalaa allasalueellekaan. Huone oli niin korkealla, että parvekkeen korkea kaide tuntui oikein mukavalta, vaikka se näköalat peittikin.

Siihen nähden, että hotelli oli todella korkeatasoinen, kummastutti se kaikki All inclusive -meininki. Kun pari kertaa menimme rahan kanssa hotellin kahvi- ja allasbaariin, henkilökunta joutui ihmettelemään kassakoneen kanssa ja etsimään vaihtokassaa. Aulan kahviossa meidän kahvit kannettiin väkisin pöytään, kun muut kantoivat omansa itse, mutta allasbaarissa löperössä muovimukista tarjouiltu cappuccino oli siihen nähden melkeinpä huvittava kokemus. 

Hotellimme ilta-aikaan

Katkesi kuin kanan lento

Meillä oli alunperin tarkoitus piipahtaa Jyväskylässä vain sen verran, että käymme tervehtimässä kummitätiäni Salmea. Laajavuoren campingalue ei houkutellut ollenkaan, koska se on aika kallis viihtyisyyteensä nähden. Ei olisi pitänyt ajatella niin...

Matkalla Haapamäeltä Jyväskylään pysähdyimme Petäjävedelle, tutustuimme Kyläsepän piha-alueella järjestettyihin Takomarkkinoihin, joimme kahvit (turisteina valloitimme ilmeisesti paikallisen ukkoporukan vakiopöydän) ja piipahdimme kirpparilla. Minä haalin kirppareilta luettavaa. Olisi mukava, jos esimerkiksi leirintäalueilla voisi kierrätää kirjoja samaan tapaan kuin etelän lomilla monissa hotelleissa. Siis niin, että luetut kirjat jätetään seuraaville ja mukaan otetaan uutta lukemista, eikä rahaa käytetä ollenkaan,

Juotuamme iltapäiväkahvit kummitätini luona päätimme jatkaa matkaa kohti Kuopiota.

 

Vaajakoskella aukeni vielä monta mahdollisuutta.

Emme ehtineet ajaa kuin pari kilometriä kohti Kuopiota, kun Mersu alkoi käyttäytyä omituisesti. Suunnitelmat muuttuivat lennosta: käännymme takaisin ja Mikkelin kautta kotiin. Tuossa vaiheessa vielä funtsimme mahdollisuutta yöpyä jossain matkan varrella, esmerkiksi Kangasniemellä. Päästiin 20 kilometrin päähän bussipysäkille (onneksi).

Siellä metsän keskellä netti ei toiminut, mutta puhelin onneksi toimi ja soitin LähiTapiolan hätäpalveluun. Saamamme palvelu oli ensiluokkaista, eikä meidän tarvinnut vakuutusyhtiön järjestämää hinuria odotellessa muuta tehdä kuin nauttia auringosta ja metsämansikoista.

Saimme LähiTapiolan asiakaspalvelusta loistavaa kohtelua ja sama jatkui, kun Hinaus-Apu Mehtovuoren auto saapui paikalle. Ystävällinen kuljettaja kiikutti vaunun ja meidät ensin Laajavuoreen ja vei sen jälkeen Mersun korjaamolle. 

Laajavuoreen pääsy ei ollut itsestään selvää: alue oli aivan täynnä, emmekä tietenkään olleet tehneet mitään ennakkovarausta. Osaksemme tullut uskomaton ystävällisyys ja auttamisen halu saivat taas jatkoa: vastaanoton nuori nainen järjesti meidät kädenkäänteessä Gasthausin parkkipaikalle sähkötolpan kupeeseen ja lupasi, että seuraavana aamuna vaunu vedetään talon puolesta varsinaiselle leirintäalueelle.

Hätäapumajoitus Jyväskylän Laajavuoressa

Emme olleet käyneet ruokakaupassa ja Gasthaus Laajis oli ehtinyt mennä jo kiinni, joten kävelimme Rantasipi Laajavuoren Salitintti-ravintolaan, jossa illallisbuffetti oli vielä auki. Nälkäisille se sopi ja söimme itsemme palloiksi Onneksi paluumatka oli pelkkää alamäkeä.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa leirintäalueelta mieleisen paikan ja henkilökunta järjesti vaunun siirron.

Olimme Laajavuoressa viimeksi kesällä 2013 SuomiPop-festivaalien aikaan. Silloin huoltotilat olivat todella niukat ja muutoinkin alueesta jäi kolkko maku. Nyt moni asia oli muuttunut: vastaanotto oli ravintolan yhteydessä, palvelu ystävällistä ja polkupyöräfirman tilalla oli keittiö ja kunnolliset wc-tilat.

Hinauspaua löytyi talon puolesta

Alue itsessään oli edelleenkin karu sepelikenttä.

Jyväskylässä päättyi silloin lauantaina D-ikäisten pesisleiri, mikä osaltaan selitti sen, että leirintäalue oli niin täynnä porukkaa. SuomiPop-festivaalit olivat tuoneet myös väkeä alueelle ja se näkyi ja kuului jonkin verran yöaikaan. 

Pesisvanhempien joukossa oli myös tuttuja haminalaisia. He lähtivät jo kotiin päin ja me jäimme viettämään viikonloppua Jyväskylään. 

Virittelimme leirimme mukavaksi ja ehdimme jopa kahteen kertaan istua ulkona auringossa. Muun ajan satoi ja oli kylmä.

Välillä oli näinkin kesäistä (11.7.2015)

Laajavuoresta on hyvä bussiyhteys Jyväskylän keskustaan ja ykkösvyöhykkeellä maksu on kolme euroa per nuppi (vertailun vuoksi: meiltä kotoa Haminan keskustaan on matkaa kaksi kilometriä ja bussitaksa 3,30 €). Käytimme Jyväskylän joukkoliikennettä lauantaina, sunnuntaina ja maanantaiaamuna, kun ajelimme tuolla samaisella kolmen euron lipulla toiselle puolelle kaupunkia kuulemaan Mersun kohtalosta.

Launataina aioimme mennä hengailemaan SuomiPop-festivaalialueen laitamille Lutakkoon, kunhan olimme ensin kävelleet "Kaupparilla" ja käyneet syömässä. Sade sotki suunnitelmat taas kerran. Kävimme syömässä Ravintola Shalimarissa ja hipsimme siitä sateenvarjojen alla bussipysäkille. Loppuilta sujui vaunussa Lehmän vuosi -sarjaa katsellessa. Kävipä siinä yksi miehensä kadottanut festarikävijäkin lämmittelemässä tovin. 

Taidetta: mies lasikopissa. Ihan oli elävä.

Sunnuntaina hyppäsimme taas bussiin ja huristelimme keskustaan. Kävelimme aikamme, pidimme sadetta ja päädyimme pizzalle Rossoon. Loppupäivä kului Lehmän vuoden toisen tuotantokauden parissa.

Isän opinahjo Jyväskylän Lyseo

Olen vasta näillä viime vuosien käynneillä tajunnut, miten paljon äiti ja isä ovat aikanaan puhuneet Jyväskylästä. Se on isän syntymäkaupunki ja äiti muutti sinne , kun joutuivat jättämään Lahdenpohjan Karjalassa. Kaikken isovanhempieni haudat ovat Jyväskylän vanhalla hautausmaalla.

Maanantai oli sitten kohtalon päivä. Meillä oli erilaisia suunnitelmia, miten etenemme, ellemme saa Mersua heti kuntoon. Onneksemme mihinkään niistä ei tarvinnut turvautua, sillä Käyttöauton huolto jatkoi avuliaiden jyväskyläläisten ketjua ottamalla Mersun hetimiten käsittelyyn. Tapettuamme muutaman tunnin aikaa Seppälänkankaan kirppareilla jälleen kerran sadetta väistellen haimme korjatun Mersun pois, ajoimme Laajavuoreen, maksoimme majoituksen, purimme leirin ja lähdimme kohti Haminaa.

Kotia kohti

Ajelimme kotiin yhden pysähdyksen taktiikalla eli Hartolan Jari-Pekassa joimme kahvit ja söimme possumunkit. Kaksiviikkoiseksi suunniteltu karavaanariloma kutistui kuuden päivän mittaiseksi. Toisaalta eihän me muulloinkaan olla alkuperäsiä suunnitelmia noudatettu. Pikkasen jäi harmittamaan, ettei Joensuuhun päästy. Se on niin kiva kesäkaupunki.

Höyryvetureita Haapamäellä

Torstaiaamuna 9. kesäkuuta jätimme Messilän ja Hollolan taaksemme ja ajelimme kohti Keski-Suomea. Jo keväällä reissua suunnitellessamme olimme päättäneet viettää vähintään yhden yön ja päivän Haapamäen Höyryveturipuistossa. Timoa houkkuttelivat veturit ja minua edullinen yöpymishinta (20 euroa).

Ennen määränpäätä poikkesimme Keuruulla jättimäiseen Megamarkettiin, josta löysyimme paitsi sapuskat illaksi myös muuta tarpeellista. Kassojen luona itkeskeli pikkutyttö, jonka äiti oli kateissa. Sanoin, ettei äiti ole lähtenyt kaupasta mihinkään, koska äidit ei tee niin. Tyttö antoi äitinsä tuntomerkit: musta tukka ja pinkki paita, jossa musta raita. Näillä eväillä kiersin koko jättimarketin uudelleen läpi, mutta ainuttakaan tuntomerkkeihin sopivaa äitiä ei löytynyt. Sen sijaan äiti oli löytänyt tyttärensä, jolle Timo oli sillä välin pitänyt seuraa. Äiti ei vastannut vähääkään tytön antamia tuntomerkkejä, joten kysyin, onko hän tytön tuttu. "Minä olen hänen äitinsä" ja vihainen mulkaisu päälle. Semmoinen tapaus se.

Vapaan vaunupaikan löytäminen Höyryveturipuistossa ei tuottanut ongelmia. Meidän lisäksi siellä oli kaksi vaunua ja yksi matkailuauto, toinen tuli vähän myöhemmin ja toinen vaunuita lähti. Reviiriä riitti siis kaikille. Alue oli aika lailla villiintynyt tai rehellisesti sanoen ränsistynyt, mutta huoltorakennus oli esimerkillisen siisti. Siitä kiitos puiston henkilökunnalle!

Syötyämme lähdimme tutustumaan puistoon, joka on esitteiden mukaan maailman suurin. 

Puiston muut  palvelut, kuten museotilat, ravintola ja putiikki pistettiin tavallisena arki-iltana kiinni jo kuudelta, joten niihin tutustuminen oli pakko jättää seuraavaan päivään. Lähdimme sen sijaan tallustelemaan kohti Haapamäen keskustaa. Ensimmäinen vastaantulija tavoitettiin melkein kilometrin kävelyn jälkeen. Hän kertoi, että perantaina ja lauantaina joku kuppila on illallakin auki. Totesin, että melko rauhallinen tämä teidän kylä, tyttö myönsi, naurahti ja jatkoi juoksulenkkiään napit korvilla.

Sen iltakävelyn aikana näimme juoksijatytön lisäksi kaksi autoa ja yhden miehen pihalla tutkimassa moottoripyöräänsä. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa, muutoin Haapamäen keskusta oli kuin ydinlaskeuman jäljiltä: täysin hiljainen. Se tuntui epätodelliselta, koska kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla ja sää oli aurinkoinen.

Jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta, Haapamäkeä voi todella suositella hiljaisuuden retriittiin arkipäivinä. Viikonloppuisin on kuulemma enemmän säpinää, kun Höyrypaviljongilla on tanssit. Anita Hirvonen olisi ollut lavalla sillä viikolla, kun me olimme Haapamäellä.

Höyryveturipuistossa on tarjolla majoitus myös junavaunussa hintaan 22 € per henkilö per yö. Siihen hintaan saa aimoannoksen nostalgiaa, mutta ei mukavuuksia, lämmitystä, eikä toistaiseksi myöskään sähköä. Haapamäen Hilttonissa majoittuminen on kalliimpaa, ei sentään ihan yhden ällän Hiltonin tasoa, mutta melkein.

Perjantaiaamuna tutustuimme puiston näyttelyihin. Mielenkiintoisimmat minusta olivat puiston isännän, juoksija Martti Vainion mitali- ja pokaalikokoelma sekä pienoisrautatie.

Höyryveturipuisto on kaikessa kummallisuudessaan ja erikoisuudessaan kokemisen arvoinen paikka. Erityisesti siellä on huomioitu lapset, joille on vallan hirveästi kaikenlaista puuhaa, mm. alueen kiertävä Pikku-Huru ja joka iltapäivä jotain ohjelmaa, mm. ratsastusta ja carting-ajelua. Lampaiden syötäminen näytti meidän kanssa samaan aikaan alueella olleelle pikkupoikakolmikolle mieleisintä puuhaa. Juhlatalo Ukko-Pekassa on kesän aikana myös teatteriesityksiä. Olispa ollut mukava, jos olisimme sellaisena päivänä osuneet paikalle!

Kannattaa varautua siihen, että paikka on aika rispaantunut ja pöheköitynyt, mutta jos ei odota ennakkoon liikoja, niin hyvin siellä pärjää. Mikä parasta, kohtelu on ystävällistä.

Jos aikoo yöpyä Höyryveturipuistossa, kaupassa kannattaa käydä viimeistään Keuruulla - kaiken varalta. 

Pienoisrautatie oli vaikuttava.

!!!

Ensimmäiset päivät pidettiin sadetta Messilässä

Tabbert Baronessemme liikahti tänä vuonna ensimmäisen kerran heinäkuun ekana viikonloppuna, kun Timo matkasi ensin veljensä mökille Hattulaan ja sieltä Alastarolle katsomaan nitrokisoja. Majapaikka Camping Säkylä Kristalliranta oli kuulemma virkistynyt sitten edellisen visiitin,

Varsinainen karavaanarikesämme alkoi tiistaina 7. heinäkuuta, kun pakkasimme kimpsut ja kampsut ja ajelimme Haminasta Messilään. Viime kesänä kiertue päättyi sinne ennen aikojaan eli ajattelimme jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tavoitteena oli matkustaa Lahden keskustaan venekyydillä ja se toteutuikin.

Sadetta piisasi

Löysimme vaunulle mainion paikan rannan tuntumasta. Siitä ei tosin ollut mitään erityisempää iloa, sillä koko visiittimme ajan joko satoi tai meinasi sataa ja oli kylmä. Niissä oloissa ja varsinkin tosi kipeänä paikka huoltorakennuksen kupeessa olisi ollut fiksuin ratkaisu.

Leiriytymisen ohella iltaohjelmaan mahtui vain sapuskat Messiän kuppilassa. En ole ihan varma vastasiko hinta laatua, mutta tulimmepa syöneiksi.

Keskiviikkona lähdimme sitten laivamatkalle eli m/s Suvitähdellä Messilästä keskustaan. Olimme jo luovuttaa, kun kapteeni miehistöineen viimein saapui pitkäksi venähtäneeltä lounaalta. Juhlavasti torvea toitotellen pääsimme matkaan, me ja hollantilainen pariskunta.

Odottelimme Suvitähden miehistöä. 

Olin bongannut Lahden matkailuesitteestä Viikinkiravintola Harald -nimisen ravintolan mainoksen ja koska olen Harald Hirmuisen ja eritoten vaimonsa Helgan harras fani, päätimme mennä sinne syömään. Harald oli kokemisen arvoinen ruokalumiljöö eli suosittelen ehdottomasti ravintolaa ainakin viikingeistä, mutta myös hyvästä ruoasta pitäville. Harmi vaan, että sairastin just silloin kolmipäivästä kesäflunssaani ja makuaisti oli suurimmaksi osaksi tipotiessään. Vaikka pystyin nauttimaan ruoan mausta vain osittain, ymmärsin sen olevan varsin ensiluokkaista.

Lounas

Haraldin salaattipöytä

Lounastamisen jälkeen käytiin pikipäin katselemassa paikallisten putiikkien tarjontaa, ihastelimme Kariniemen kaunista puistoa ja lopulta hakeuduimme takaisin satamaan. Matkalla Messilään Enonsaaren kohdalla alkoi sataa ja sitä sitten jatkui koko loppuilta. 

Tutkiskelimme sadetutkaa ja sääennustuksia ja funtsimme vaihtoehtoisia matkakohteita, mutta koska emme mahtuneet Rastilaan loppuviikoksi, pysyimme aiemmassa suunnitelmassa ja lähdimme torstaiaamuna kohti Keski-Suomea. Sanoisinko, että reissumme tavanomaisin vaihe osui Messilään, joka on ihan ok paikka. Suihku- ja wc-tiloja on alueen kokoon nähden niukasti, mutta mitään ruuhkaa niissä ei tällä käynnillä ollut. 

Teneriffalla 2015: Paljon tallattuja kilometrejä, aurinkoa ja mukavia ihmisiä

Vietimme Teneriffalla tänä talvena kaksi viikkoa. Päiväohjelma oli suunnilleen sama joka päivä: aamupalan jälkeen joko rannalle tai kävelemään. Myöhemmin iltapäivällä palasimme hotellille ja kävimme joko altaalla tai vain lueskelimme kämpillä sen hetken, kun parvekkeelle paistoi aurinko. Alkuillasta lähdimme uudelle kävelylenkille, mutta ihan joka ilta ei sentään käyty syömässä. Myös rantapäivinä käveltiin paljon. Kymmenkunta kilometriä per päivä.

Los Cristianosin aallonmurtaja oli saanut väriä. Yhtenä päivänä näimme taiteilijan työssään, sillä projekti ei ole vielä ihan valmis. Vaikea uskoa, mutta nuo maalaukset on tehty spraymaaleilla, näin omin silmin.

Kun tytöt olivat pieniä ja olimme lomailemassa Playa de las Americasissa, yhdellä kävelyretkellä löysimme keskeltä asutusta ränsistyneen ja suljettun papukaijapuiston. Puiston yhteydessä oli ollut yökerho tai vastaava ja rakennuksen katolla asui pari leijonaa. Seuraavina vuosina noita onnettomia takkuturkkeja ei enää näkynyt, mutta edelleenkin häkit olivat tallella. 

Timo saa sähköpostia Etelä-Teneriffan Suomi-kerholta eli on ajan tasalla tapahtumista. Hän oli ilmoittanut meidät tammikuun kuukausilounaalle. Siitä tilaisuudesta kehkeytyikin sitten melkoinen farssi, jonka päätteeksi menimme Kaukisten kanssa syömään ihan toisaalle. 

Timo ja Hannu

Edellisiltana olimme tavanneet Ulla-Maija ja Jussi Mannisen ja ajautuneet heidän seurassaan italialaisen rouvan syntympäiville. Ei ehtinyt kulua minuuttiakaan, kun seurueen pöytää oli jatkettu, kaikkia oli tervehditty ja pussailtu poskille ja tarjottavaa alkoi ilmaantua pöytään katkeamattomana virtana.

Italialaiset ottivat meidät ventovieraat suomalaiset avosylin mukaan juhlaansa, mutta oman maamme kansalaiset tuijottivat herkeämättä ennakkoilmoittautumislistaansa ja muita ruutupapereitaan, eivätkä taipuneet mihinkään huolimatta ravintolan hovimestarin ja tarjoilijan sitkeistä yrityksistä järjestää meille paikat. 

Tapasimme Mannisten italialaiset ystävät vielä toisenkin kerran Kippiksen karaokekisailtana. Epäselväksi jäi, kuka kisan voitti, mutta olipa hauska ilta. Törmäsin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni täydelliseen kielimuuriin, kun meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Funtsin, että olen pärjännyt töissä venäläistenkin asiakkaiden kanssa paremmin.

Jonkun kämppä Los Cristianosin rannalla.

Rantapäivä

Biitsin pelaajia riitti Plaua de las Vistasin kentille varhaisesta aamusta alkaen.
En kehdannut mennä kuvaamaan lähempää....

Näkymä Teidelle

Kahden viikon irtiotto arjesta pääosin onnistui. Säässä oli toki jonkin verran toivomisen varaa, mutta vastapainoksi tapasimme mukavia ihmisiä, kotkalaisiakin!

Teneriffalla 2015: San Sebastian -fiesta

Pyhimyspatsas kannettiin kirkolta rantaan ja takaisin.

Teneriffalla Tijoco Bajon kylässä asuvat Ani ja Hannu Kaukinen. Kiitos heidän paikallistuntemuksen pääsimme mukaan San Sebastian -fiestaan Adejeen. Kyse on paikallisesta juhlasta, jonne erityisesti maaseudun väki saapuu eri puolilta saarta. Osa pyhiinvaeltajista on ottanut mukaan hevosensa, aasinsa, muulinsa, vuohensa, lampaansa... Juhla oli kirkollinen, mutta sen ympärillä oli täysi markkinameininki myyntikojuineen. Monilla Teneriffan kylillä, myös Tijoco Bajon, oli omat asukasyhdistysten pyörittämät ruoka- ja juomatelttansa.

Koska en osaa espanjaa, jäivät seremoniat sisällä kirkossa arvoitukseksi, mutta kun se osuus oli valmis, lähtivät hevoset kulkueena  -  ei mitenkään erityisen hallittuna ja järjestäytyneenä  -  kohti rantaa. Seremonioihin kuluu hevosten uittaminen. Hevosten perässä tuli pyhimksen patsas, soittajat mustissa puvuissaan ja lampaat ja vuohet paimenineen.Jälkimmäiset eivät varmaankaan menneet mereen asti. Se jäi näkemättä, koska lähdimme siinä vaiheessa jo palailemaan autolle välttääksemme pahimmat ruuhkat.

Kirkon vieressä oli kenttä, jossa oli kiinteät pilttuut hevosille.

 

90 % ratsastajista oli miehiä ja koko porukasta, toistasataa ratsukkoa, ehkä viidellä oli kypärä päässä. 

 

Valtavasti yleisöä, pääosin paikallisväestöä. Turisteille ei tästä fiestasta taideta juuri kertoa tai ei ainakaan Aurinkomatkojen kansioista löytynyt mitään aiheesta.

Ani ja Hannu

Mukavan fiestaretken päätteeksi poikkesimme syömään kalaherkkuja rantakapakkaan. Ani ja Hannu jatkoivat matkaa kotiinsa vuorille ja me Timon kanssa lähdimme tallaamaan rantaa pitkin kohti Los Cristianosia. Hieno päivä ja aurinkokin tuli kunnolla esiin enemmän tai vähemmän pilvisten päivien jälkeen.