Pelkkää juhlaa ja joulua

Joulukuu on nopea kuukausi tavallisestikin, kun on niin paljon mukavaa ohjelmaa ja tänä vuonna se oli aiempiakin nopeampi - ja mukavampi.

Joulukuun ekana päivänä nappasin äidin mukaani ja ajelimme Porvooseen katsomaan Saria ja hänen kotiaan, jota mummi ei ollut vielä nähnyt ja jonka "toivoi vielä näkevänsä". Isää ei voitu ottaa mukaan, koska en olisi yksin selvinnyt roudaamisesta. Ja toisaalta, tämä oli äidin oma retki. Syötiin katkispiirakkaa ja äiti oli häkeltynyt tuttujen tavaroiden paljoudesta Sarin kodissa.

Viides joulukuuta olimme vastaanottamassa itsenäisyyspäivää kaupungin ja varuskunnan yhteisissä hippaloissa Varuskuntakerholla. Siellä oli noin miljardi tuttua ihmistä ja oli aivan mielettömän virkistävää tavata kaikkia heitä ja vaihtaa kuulumisia.

Sitten alkoikin valmistautumien omiin viiskymppisiin. Harkitsin juhlien järjestämistä 11 kuukautta ja näin jälkikäteen tiedän, että ne ehdottomasti kannatti järjestää. Koska valmistautuminen tunnelmasiivouksineen tehtiin matalalla profiililla, ei mitään etukäteistressiä päässyt syntymään. Tyttöjen kanssa hoidettiin leipominen, Aitolahti auttoi hiukan ja Katrin kaveri Erika tuli hoitamaan kahvinkeitot ja -kaatamiset. Sari ja Katri osallistuivat myös keittiöruljanssin pyörittämiseen, mikä ei ole mikään pikkujuttu (nimimerkki kokemusta on).

Juhlat alkoivat perjantaina töissä lähimpien työkavereiden kanssa. Työpöydällä odotti jätti-iso paketti, kakku ja kukkia Pävällä käytiin syömässä Wanhassa Fiskarissa ja toimitusjohtaja toimi autonkuljettajana. Iltapäivän johtoryhmään oli vielä hommattu eri kakku, joten juhlat jatkuivat. Normisti jokainen kiikuttaa omat kahvinsa neukkariin, mutta nyt oli kahvipöytä katettu kukkineen kaikkineen. Oli mukava kuunnella, kun "pojat" arvuuttelivat, mistä oikein on kyse. 

Lauantaina kestittiin vieraita yhdestä puoli yhteentoista. Sarilta, Katrilta, Lari-Pekalta ja Akulta sain Nintendo Wiin ja sitä ehdittiin illaan viimeisinä tunteina jo kokeilla. Oli aivan järistyttävän hieno päivä kaikkine vieraineen ja trubaduureineen :)

Sunnuntaina, varsinaisena synttäripäivänäni, kävimme vielä syömässä Rossossa ja siitä olikin sitten hyvä laskeutua maan pinnalle valmistautumaan jouluun, joka nyt Tapaninpäivänä on käytännössä ohi. Tai onhan noita jouluruokia jäljellä vielä...

Vuoden viimeinen viikko on käynnistymässä. Vaikka vuosi on ollut monella tavalla rankka ja henkisiä viomavaroja kuluttava, joulukuu on tasapainottanut sen niin, ettei ikäviä aikoja ja asioita oikein enää muistakaan.

Juhlia ja joulukuuahdistusta

Mennyt viikko on ollut juhlaviikko. Keskiviikkona pidin töistä vapaata ja järjestin äidin 80-vuotisjuhlakahvitukset. Vieraita oli sopivasti ja pulina melkoinen. Torstaina oli firman asiakastilaisuus ja vaikka mulla oli varsin vähäinen rooli varsinaisissa järjestelyissä, päivä ja ilta olivat aika uuvuttavat. Työpäivälle kertyi mittaa 14 tuntia, kotona olin yhdentoista kieppeillä illalla ja kurkku oli kipeä huutamisesta. Olin autolla eli se varmaan pidensi iltaa?


Perjantaina juhlaviikko jatkui firman Haminan toimipisteessä aiemmin tai edelleen töissä olleiden epävirallisella tapaamisella. Porukka on käsittääkseni aiemmin tavannut säännöllisesti ammattiosastonsa puitteissa, mutta nyt kutsuttujen ryhmää oli laajennettu ja oli tosi kiva päästä mukaan. Kerrattiin vanhoja ja päivitettiin nykyisiä, tosi hauska ilta. Koska mulla oli velvoitteita lauantain varalle, olin taas kerran autolla ja kotona itse asiassa jo muutaman minuutin yli yhdeksän...


Lauantaina juhlat olisivat vielä jatkuneet Haminan Ratsastajien pikkujouluilla, mutta sinne en enää millään ehtinyt. Oli vanhustenhoitoa, Hiian kilppaus yms. Ja Sari oli käymässä kotona.

Hiia tarvitsi talvitakin päälleen klippauksen jälkeen.

Nyt painiskelen akuutin joulukuukriisin kanssa. Ihan hirveästi en voi käyttää rahaa joululahjahankintoihin ja toisaalta en millään keksi, mitä eräille antaisin. Ja kolmanneksi: en keksi yhtään mitään, mitä toivoisin itselleni. Ensin pitäisi lisäksi keksiä synttärilahjatovomus, joka ei kuulemma saa olla pölynimuri tai silitysrauta!!!

Oikeastaan toivon vain sitä, että jokainen hoitaisi omat ja käyttämänsä tavarat paikoilleen, koska inhoan yli kaiken siivoamista ja toisten jälkien korjaaminen saa minut aina pahalle mielelle. Synttärilahjaksi toivon synttärijuhlien järjestelyapua ennen niitä, niiden aikana ja jälkikäteen. Itse asiassa se on ollut kynnyskysymys koko synttäreitten järjestämiselle. Pakkohan ne on järkätä, kun ekat kutsut on jo toimitettu. Silti arveluttaa ihan hirveästi, koska mulla ei ole tältä saralta hyviä kokemuksia.

Koska olen syntynyt juuri ennen joulua, synttärilahjatoivomukset ovat menneet joulupukille ja mietityttää, onko se ollut oikea osoite ollenkaan. Olen aikamoisen usein saanut yhdistetyn lahjan. Jestas, mikä trauma :)  :)  :)  Vanhemmilleni olen esittänyt useitakin reklamaatioita syntymän pöyristyttävän kömpelöstä ajankohdasta. Viimeisen reklamaation esitin, kun huomasin tämänvuotisten synttäreitteni osuvan sunnuntaille: jään ilman palkallista vapaapäivää! Lohdullinen viesti henkilöstöhallinnosta: "sun ei sinä päivänä tarvii lukea sähköpostia, vaikka näppärästihän sen käy puhelimellakin". Ja sitten haluavat vielä kakkua syötäväkseen... Taidan saada naamalleni nyt kaikki omat kakkuvaatimukseni?

Summa summarum: ensi viikolla alkava joulukuu aiheuttaa minulle ahdistusta jo nyt.

Lentopalloa

Kun nyt olen eläköitynyt lähes kokonaan lentopalloiluista, ajattelin avautua monivivahteisesta ja varsin rikkaasta "lentopallourastani".

Aloitin lentiksen pelaamisen vasta 22-vuotiaana. Olin sitä ennen ratsastranut vuosia ja sitten satsasin paljon hiihtoon ja pesikseen. Mulla oli vakaa aikomus mennä liikunnalle opiskelemaan ja hakeuduin yo-kirjoitusten jälkeen Kuortaneen urheiluopistoon preppaamaan pääsykokeita varten. Siellä sattui tapaturma, johon tyssäsivät mahdollisuus osallistua pääsykokeisiin ja kaikki urheiluharrastukset neljäksi vuodeksi.

Pyörin sitten porukoissa, joissa oli paljon Arsin lentopalloilijoita. Itse asiassa silloinen poikaystävä pelasi Arsissa ja siksi noihin piireihin ajauduin ;) Eräänä kauniina päivänä kaksi 13-vuotiasta tyttöä soitti mulle ja kysyi, onko Haminassa heidän ikäisille tytöille mitään lentisharkkoja ja miettimättä yhtään asiaa enempää sanoin, että ei ole vielä, mutta aloitetaan. Salivuoro järjestyi ja aloin harjoitustenpidon. Lopujen lopuksi salilla kävi aika sutina, oli tyttöjä ja poikia 8 - 13 v. Koska en ollut koulun liikkatunteja lukuunottamatta koskaan pelannut lentistä itse, elvytimme saman tien myös Arsittaret ja saimmekin kasaan kaksi naisjoukkuetta. Meillä oli oikein hyviä valmentajia, kuulimme paljon pahoja puheita ja semmoista tyypillistä, mutta karavaani kulki. Kävin myös erilaisissa valmentajakoulutuksissa ja Lautalan Satun kanssa pyöritimme lentisharkkoja melkein joka ilta jollekin porukalle. 

Koskaan en ole pitänyt itseäni mitenkään erityisenä lentopallovalmentajana, eikä moni muukaan, mutta kyllä meille tai oikeammin junioreille menestystä tuli. Ja ennen kaikkea erittäin hyviä ihmisiä kaikista noista takavuosien junioreista kasvoi.

Oman lentisurani paras kausi oli 1987 - 1988, jolloin mulle tarjottiin pelipaikkaa korkeammalta sarjatasolta sekä toimittajan pestiä Tampereelta. Vamaan hyvään kauteen vaikutti se, että pelasin myös squashia ykkösdivarissa eli kunto oli aika kohdillaan. Päätin jäädä Haminaan, enkä sitä ratkaisua ole koskaan katunut.

Kun Sari (joka syntyi 1989) oli vauva, pelasin vielä yhden kauden, mutta lapsenhoidon järjestäminen osoittautui yllättäen hankalaksi. Tuntui aika epäreilulta mennä vain peleihin ja istuttaa vaihtopenkillä nuorempia, jotka harjoittelivat aktiivisesti. Päätin siis lopettaa.

Pelikavereitteni kanssa puhuttiin aina, että meidän tavoite on ikänaisten SM-sarjassa. Nyt se tavoite on siirretty N70 -sarjaan. Joka tapauksessa kokosimme rivimme 1990-luvulla ja perustimme ensin Muumiot -nimellä kulkeneen joukkueen. Jossain vaiheessa nimi vaihtui Wanhoiksi Lyyleiksi. Uuden sukupolven juniorit osallistuivat innokkaasti meidän harjoituksiin ja kuntolentisturnauksiin saimme useamman joukkueen. Sari ja Katri ovat Muumioiden/Wanhojen Lyylien kasvatteja. Molemmat ovat olleet mukana vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien.

Siinä mielessä perinne on jatkunut, että myös viimeisimmän sukupolven juniorit (nykyiaset C- ja B-tytöt) ovat olleet tiukasti mukana Lyyli-toiminnassa ja laskimme kerran, että jotta kaikki pääsevät tuohon N70-sarjaan mukaan, ovat vanhimmat Lyylit reippaasti yli 100-vuotiaita.

Olin hirveän hämmästynyt, kun Sari 8-vuotiaana ilmoitti aloittavansa lentiksen pelaamisen. Sanoin, että niin nuoret eivät pelaa lentistä. Lopulta hän kuitenkin meni isompien tyttöjen harkkoihin. Kun Sari oli D-ikäinen ja vähän ihmeissään isompien tyttöjen jutuista, päätimme aloittaa sen ikäisille omat harkat Poitsilan koululla. Ekalla kerralla tyttöjä oli 11, seuraavalla 19 ja pian 36. Aika haasteellinen määrä alle 13-vuotiaita. Onneksi Kilu ja Piia tulivat apuun, kiitos heille! Katri oli 7-vuotias, kun aloitti sarjapelit E-tytöissä. Aikaa myöten hänenkin ikäisiään tuli lisää ja saimme parikin joukkuetta Eehen.

Vuosia olimme täysin naimisissa lentiksen kanssa. Sari pelasi vielä pari kautta Korialla ja Vantaalla ja pääsääntöisesti molemmat tytöt pelasivat vähintään kahdessä ikäluokassa ja Sari välillä Arsin naisjoukkueessakin siihen päälle. Huimaa touhua ja Vokeen kertyi kilometrejä.

Toimin Arsissa kahteen otteeseen monenmoisissa tehtävissä ja kulutin itseni molemmilla kerroilla loppuun. Pari vuotta sitten lupasin useiden puhelinsoittojen ja perustelujen jälkeen asettua ehdokkaaksi Lentopalloliiton hallitukseen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että kun sain puhelimeeni onnittelutekstarin, en alkuun edes ymmärtänyt mistä oli kysymys. Valinta oli mennyt äänestykseen ja olin pärjännyt siinä hyvin. Täysin kummallista.

Hallituskauteni oli erilaisten katastrofien täyteinen. Milloin istuin yt-neuvotteluissa, milloin päivystin poliklinikalla jomman kumman vanhemman kanssa, kun piti olla jo Helsingissä.  En missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään hallitukseen, joten päätin ilmoittautua vapaaehtoiseksi vetäytyjäksi. Se mulle on käynyt selvääkin selvemmäksi, että minua varten on tarkoitettu tavallinen ruohonjuuritason seuratoiminta, eikä mikään muu. Näin on hyvä.

Mitä nämä kaikki vuodet ovat sitten antaneet? Ainakin valtavan määrän niin ex-junioreiden kuin vanhojen pelikavereiden kanssa jaettavia hauskoja muistoja.

Paljon on tullut myös lunta tupaan, mutta se kuuluu asiaan. Samanlaistra se on kaikissa lajeissa. Toisten tekemisiä on niin kovin vaikea hyväksyä.

Tulipas pitkä sepustus.

Hienoja päiviä

On ollut taas monta mukavaa päivää. Perjantai-iltana meillä oli Timon yhdistyksen pikkujoulu Tullimakasiinissa. Hyvää ruokaa ja mukava tunnelma. Toivoin etukäteen ohjelmaa ja samassa kapakassa pikkujoulua viettäneet Haminan Mieslaulajat sitä hiukan järjestivätkin. Timo kysyi lähtiessä, kun tuon ohjelmatoiveen esitin, että pitäiskö siellä ollla taikuri. Ei tosiaan, mutta kai se on (taas) yksi ikääntymisen merkki, että toivoo iltaan muutakin ohjelmaa kuin juopottelun? Nilkka ei ollut oikein tanssikunnossa tällä kertaa.

Lauantaina olin taasm perustehtävieni ääressä eli Katrin ratsuavustajana ja tallipiikana. Katrilla oli kouluvalmennus ja sen aikana ehdin siivota Hiian karsinan, paketoida iltaheinät, kiikuttaa erilaisia loimia paikasta toiseen ja päivän päätteeksi sain hiukan moitteita Hiian varusteiden huonosta hoidosta. Ei siis auttanut kuin raahata niitä sylillinen kotiin putsattavaksi. Tosin unohdin ostaa satularasvaa, mutta sen sijaan ostin itselleni talli/ratsastustakin.

Eilen sunnuntaina kävin aamulla hoitamassa velvollisuudet eli Hiian karsinan siivouksen ja iltapalat. Sitten vaatteet toisenlaisiksi ja valmistelemaan äitiä ja isää ensin mainitun 80-vuotisjuhlalounaalle, joka syötiin Tullimakasiinissa. Olli ja Auli sekä Maija olivat paikalla, samoin Ilpo ja Mari, meiltä Timo, Katri ja Aku sekä minä ja sitten vielä Timon äiti ja Marin vanhemmat. Joonalla oli peli Lappeenrannassa, Sari oli töissä, Liisa Oulussa ja Henriikka & Gary sekä Juhana Atlantin takana.  - Juhana lähetti mummille pitkän viestin synttärionnitteluksi. Tulostan sen ja vien äidille keskiviikkona. Olen varma, että hän ilahtuu kovasti siitä. 

Juhlalounas oli kaikin puolin loistava keksintö ja äiti virkistyi aivan valtavasti.
Kun roudasin (sananmjukaisesti) äitiä ja isää sinne ravintolaan, minua tuli auttamaan joku mies. Luulin häntä henkilökuntaan kuuluvaksi ja esitin hänelle myös joitakin parannusehdotuksia ravintolan oviin, jotta ne pysyisivät auki pitämättä. Myöhemmin mulle selvisi, ettei hän ollutkaan henkilökuntaa vaan ihan vieras mies, joka kesken oman syömisensä tuli auttamaan!!!!! Uskomatonta. Harmittaa, kun en älynnyt kiittää enempää.

Tänään on sitten ollut normi työpäivä. Yksi vähän kimurantimpi tekstipätkä aiheutti luomisen tuskaa, muuten ihan tavallista vääntämistä. Nyt illalla kävin ratsastamassa ja oli tosi mukavaa taas kerran.

Ai niin, luovuin suosiolla paikastani Lentopalloliiton hallituksessa. Eilen oli liittokokous ja siellä valittiin uusi hallitus. Onnea heille! Seuratyö ruohonjuuritasolla on enemmän minua varten, se tänä aikana kävi minulle itselleni todella selväksi. Lentiksestä olen nyt sitten eläkkeellä, kaikilta osin. Täytyykin joku päivä kirjoittaa siitä aiheesta enemmän.


Lounaan jälkeen menimme vielä Lepikönkadulle kahville ja kakulle.

Puolivuosisataa

Uudenvuodenyönä 1977 seisoskelin Metsäkykän seurantalon pysäkillä odottamassa kotiinkuljetusta ja mietin, että ensi vuonna täytän 18 vuotta. Olin vajaa kaksi viikkoa aiemmin täyttänyt 16 vuotta.

Kun tämän vuoden ensimmäisenä päivänä menin hoitamaan vanhempieni lounastarjoilun, en päässyt eteistä pitemmälle, kun äiti hihkaisi olkkarista "Tänä vuonna sinä sitten täytät 50 vuotta!". Sillä siunaamalla hetkellä iski ikäkriisi, jota on nyt potenut 10,5 kuukautta :) Muistan elävästi omien vanhempieni, varsinkin isän 50-vuotisjuhlat. Onnttelijoita oli jonoksi asti ja puheita riitti. Isä silloin sanoi, että olisi pitänyt nauhoittaa ne kaikki puheet, koska samanlaista ylitsevuotavaa ylistystä ei toiste elämässään kuule. 50-vuotiaat olivat siihen maailmanaikaan vanhoja.

Pitkin vuotta olen pohtinut koko ajan lähestyviä synttäreitä. "Ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee olevansa". Pah. Varmaan se on niin, mutta 50 vuotta kuulostaa järjettömän pahalta: tässäkö tämä nyt sitten on? Voinko olla entiseni vai pitäisikö mun muuttua jotenkin arvokkaammaksi: permanentata hiuksia ja kulkea jakkupuvussa?

Varmaan semmoinen sana kuin ikäjohtaminen on ollut olemassa iät kaiket, mutta jostain syystä se tarttui korvaan ekan kerran alkusyksystä yt-neuvottelukunnan kokouksessa. Oli pakko googlettaa heti kokouksen jälkeen ja selvittää, mistä on kyse.

Onnekseni olen syntynyt loppuvuodesta ja olen saanut maksaa kalavelkoja kavereille, jotka aikanaan ilkkuivat myöhäistä syntymäaikaani. Kai oppi on mennyt hyvin jakeluun jo aiemmin, koska veljenpoika Joonan 15-vuotissynttäreillä häntä muutaman kuukauden nuoremman Katrin suusta kuulin: "Kun sinä täytät 50 vuotta, minä olen vielä nelikymppinen!". Joona taisi brassailla siinä jotain mopokortista, jonka hän sai jo kesällä, kun Katri-parka joutui odottamaan lokakuun loppupuolelle. - Sama odotus on ohjelmassa ensi vuonna, kun on hänen täysi-ikäistymisvuotensa....

Tänä aamuna heräsin klo 4.35 miettimään, mitä ihmettä teen synttäreitteni kanssa. Järjestänkö juhlat vai en? Täytyy vielä jatkaa miettimistä.

En keksi mitään...

... kirjoittamista. Kävin taas (kateellisena) lukemassa tyttärien blogit, enkä voi ymmärtää mistä he ammentavat kaiken sen tekstin. Puolustaudun sillä, että naputtelen kaikensorttisia tekstejä päivät pitkät töissä ja ehkä enempää ei sanaisesta arkusta ole ammennettavaksi?

Aloitin tänään vitamiinikuurin. Luultavasti vaikutus on henkinen, koska pitkästä aikaa olen selvinnyt ilman päiväunia. Nautitut ABCDE jne. -vitamiinit, Omegat ja muut eivät voi vaikuttaa näin nopeasti. Lumelääke olisi siis riittävä.

Olin tuossa aiemmin illalla ratsastamassa ja se tietysti myös virkisti. Pääsin myös hoitamaan pois päiväjärjestyksestä pakolliset nipotukset. Toivottavasti kukaan ei suuttunut :)

Yritin järjestellä ja järjestelinkin äidin 80-vuotissynttärilounasta ensi sunnuntaiksi. Ravintolasta luvattiin lähettää ruokalista, jotta voimme Marin kanssa tehdä etukäteen päätökset siitä, mitä syödään. Turhaan odotin, ei sitä kuulunut. Mulle jäi vähän semmoinen olo, ettei ravintoloitsija osannut kirjoittaa sähöpostiosoitetta oikein. Olisi pitänyt sanoa, että firman nimen loppuosa kirjoiteteen silleen, että siinä on C, eikä K. Aika usein myös mun sukunimi menee väärin. Onhan se toki vaikea. Mutta jos sitä ruokalistaa ei huomenna kuulu, täytyy käydä itse paikan päällä ja/tai miettiä joku muu vaihtoehto.

Meillä oli eilen erilainen isänpäivä. Sari oli lähdössä illansuussa Ruotsiin ja aikaa säästääkseen kutsui meidät lounaalle Porvooseen. Meillä oli tosi mukava päivä. Olimme hiukan myöhässä, kun menomatka ajetttiin nostalgiareittuiä eli vanhaa tietä Loviisa - Porvoo -väli. Päästiin siis suoraan ruokapöytään. Alkupalaksi oli kylmää tomaattikeittoa (en osaa kirjoittaa sitä nimeä!) ja lämpimiä, itse leivottuja sämpylöitä. Seuraavaksi merenherkkusalaattia ja Katrille oli toinen merenherkuton salaatti. Pääruokana Spagetti Bolognese ja jälkkäriksi raparperipiirakkaa, jäätelöä ja kahvia. En muista, milloin olen syönyt noin täydellisen ateruia. Itse en ikinä pysty tuollaiseen suoritukseen. Ilmeisesti tyttäret ovat perineet huushollerskakykynsä isänsä puoleisesta suvusta, koska Katrikin on aikamoinen kokki nykyisin. - Kiitos Sarille ja Lari-Pekalle <3

Söimme siis itsemme palloiksi, mutta uskalsimme silti kaikki kolme (Timo, Katri ja minä) mennä samalla hissillä alas, eikä se edes mennyt lattian läpi.

Seuraavaksi menimme jatkamaan juhlintaa Lepikönkadulle. Onneksi äiti ymmärsi, ettei meihin uppoa enää mikään tarjoilu!

Isänpäivän lopuksi kävin vielä ratsastamassa ja Hiia oli nupumpi kuin mikään.

Hieno päivä!

Kutistuneet muistot

Kävin tänään katsomassa ratsastuskisoja Summassa.

Pörräsin Summan kartanon pihapiirissä  heppahöperyyden huippuvuosina hyvin tiiviisti, mutta nyt on ehtinyt vierähtää noin 35 vuotta siitä, kun olen viimeksi kävellyt kenttää kauemmaksi. Olen pari kertaa käynyt katsomassa kisoja, mutten siis ole käynyt katsomassa tallia ja sen pihapiiriä. Itse asiassa tallin näkeminen on ongelmallista, koska kartanoa hoitava Rouva ei oikein pidä siitä, että hevosihmiset pyörivät vuokraamillaan alueilla. Tallin nurkalta ei siis saanut edetä yhtään pitemälle. Harmillista.

Joka tapauksessa pääsin nyt katsomaan tallia myös sisältä päin. Joku on käynyt kutistamassa kaikki ne paikat! Talli oli ihan pieni ja vähän ränsistynyt, kun minun muistoissani se oli suuri ja komea. Missähän ihmeessä me säilytettiin varusteita? Näytti kuin niille ei olisi ollut mitään tiloja. Tai ehkä ne olivat toimistossa.

Olin kuvitellut, että kun astun talliin, muistan ilman muuta missä karsinassa Upi asui, missä Letka ja missä Varjo. Tosiasia on, ettei minulla ollutkaan siitä mitään käsitystä ja jotenkin kyllä tuntuu siltä, ettei ne karsinatkaan ihan samassa paikassa enää olleet...

Itse asiassa se oli ihan vieras paikka.

Se harmittaa, ettei aikanaan ole otettu yhtään sisäkuvia tallista. Pelkkiä hevosia ja taas hevosia. Se on ihan totta, mitä kentän laidalla eräs rouva totesi: "Ei meitä mitkään sisätilat silloin kiinnostaneet". Eipä tosiaan.

Muistojen kutistuminen on kerrassaan omituinen juttu. Toissa kesänä käytiin Timon kanssa katsomassa minun lapsuuden leikkipaikkoja Varkauden Kosulanniemessä. Kosulankatu, jonka päästä päähän ajamista ilman käsiä treenasin usein, olikin ihan lyhyt tienpätkä. Puhelinpylväs, jota Sami aina haukkui ja jonka kohdalla Ilpo ojensi minulle avaimien sijaan kuolleen ja litistyneen sammakon, oli ihan kodin nurkalla samoin kuin kaikkien kavereiden kodit. Kotiportilta rantaan olikin vain kivenheitto, vaikka minusta se oli ehdottomasti pyörällä taitettava matka. Välimatkat olivat ihan toista kuin mitä muistin!

Se sama kutistumisilmiö oli tapahtunut myös Summan kartanolle, tallille, sen piha-alueelle ja kaikelle.

Luulen, että tämä kutistumisilmiöstä huolestuminen johtuu ikäkriisistä, josta sitten toisen kerran enemmän.

Alku

Kirjoitin Lentäviä leipäveitsiä lukioaikana käytännössä kaikilla tunneilla. Yo-juhlien aikaan lupasin ystävilleni kirjoittaa ne puhtaaksi viimeistään sitten kun täytämme 50 v. No niin, se aika olikin yllättävän pian edessä ja voin sanoa, ettei 14:n vahakantisen vihkon läpikäyminen, referoiminen  - ja sensuroiminen käy kädenkäänteessä. Nyt se urakka on kuitenkin valmis ja Leipäveitset kirjekuorissa odottamassa postittamista. Yksi joukosta on jo pois ja hänen kappaleensa lähetän sisarentyttärelleen, joka myös esiintyy teksteissä.

Sanoin tyttärilleni, että aloitan bloggaamisen heti kun Leipäveitset ovat valmiina. Saa nähdä mitä tästä tulee....