Lentopalloa

Kun nyt olen eläköitynyt lähes kokonaan lentopalloiluista, ajattelin avautua monivivahteisesta ja varsin rikkaasta "lentopallourastani".

Aloitin lentiksen pelaamisen vasta 22-vuotiaana. Olin sitä ennen ratsastranut vuosia ja sitten satsasin paljon hiihtoon ja pesikseen. Mulla oli vakaa aikomus mennä liikunnalle opiskelemaan ja hakeuduin yo-kirjoitusten jälkeen Kuortaneen urheiluopistoon preppaamaan pääsykokeita varten. Siellä sattui tapaturma, johon tyssäsivät mahdollisuus osallistua pääsykokeisiin ja kaikki urheiluharrastukset neljäksi vuodeksi.

Pyörin sitten porukoissa, joissa oli paljon Arsin lentopalloilijoita. Itse asiassa silloinen poikaystävä pelasi Arsissa ja siksi noihin piireihin ajauduin ;) Eräänä kauniina päivänä kaksi 13-vuotiasta tyttöä soitti mulle ja kysyi, onko Haminassa heidän ikäisille tytöille mitään lentisharkkoja ja miettimättä yhtään asiaa enempää sanoin, että ei ole vielä, mutta aloitetaan. Salivuoro järjestyi ja aloin harjoitustenpidon. Lopujen lopuksi salilla kävi aika sutina, oli tyttöjä ja poikia 8 - 13 v. Koska en ollut koulun liikkatunteja lukuunottamatta koskaan pelannut lentistä itse, elvytimme saman tien myös Arsittaret ja saimmekin kasaan kaksi naisjoukkuetta. Meillä oli oikein hyviä valmentajia, kuulimme paljon pahoja puheita ja semmoista tyypillistä, mutta karavaani kulki. Kävin myös erilaisissa valmentajakoulutuksissa ja Lautalan Satun kanssa pyöritimme lentisharkkoja melkein joka ilta jollekin porukalle. 

Koskaan en ole pitänyt itseäni mitenkään erityisenä lentopallovalmentajana, eikä moni muukaan, mutta kyllä meille tai oikeammin junioreille menestystä tuli. Ja ennen kaikkea erittäin hyviä ihmisiä kaikista noista takavuosien junioreista kasvoi.

Oman lentisurani paras kausi oli 1987 - 1988, jolloin mulle tarjottiin pelipaikkaa korkeammalta sarjatasolta sekä toimittajan pestiä Tampereelta. Vamaan hyvään kauteen vaikutti se, että pelasin myös squashia ykkösdivarissa eli kunto oli aika kohdillaan. Päätin jäädä Haminaan, enkä sitä ratkaisua ole koskaan katunut.

Kun Sari (joka syntyi 1989) oli vauva, pelasin vielä yhden kauden, mutta lapsenhoidon järjestäminen osoittautui yllättäen hankalaksi. Tuntui aika epäreilulta mennä vain peleihin ja istuttaa vaihtopenkillä nuorempia, jotka harjoittelivat aktiivisesti. Päätin siis lopettaa.

Pelikavereitteni kanssa puhuttiin aina, että meidän tavoite on ikänaisten SM-sarjassa. Nyt se tavoite on siirretty N70 -sarjaan. Joka tapauksessa kokosimme rivimme 1990-luvulla ja perustimme ensin Muumiot -nimellä kulkeneen joukkueen. Jossain vaiheessa nimi vaihtui Wanhoiksi Lyyleiksi. Uuden sukupolven juniorit osallistuivat innokkaasti meidän harjoituksiin ja kuntolentisturnauksiin saimme useamman joukkueen. Sari ja Katri ovat Muumioiden/Wanhojen Lyylien kasvatteja. Molemmat ovat olleet mukana vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien.

Siinä mielessä perinne on jatkunut, että myös viimeisimmän sukupolven juniorit (nykyiaset C- ja B-tytöt) ovat olleet tiukasti mukana Lyyli-toiminnassa ja laskimme kerran, että jotta kaikki pääsevät tuohon N70-sarjaan mukaan, ovat vanhimmat Lyylit reippaasti yli 100-vuotiaita.

Olin hirveän hämmästynyt, kun Sari 8-vuotiaana ilmoitti aloittavansa lentiksen pelaamisen. Sanoin, että niin nuoret eivät pelaa lentistä. Lopulta hän kuitenkin meni isompien tyttöjen harkkoihin. Kun Sari oli D-ikäinen ja vähän ihmeissään isompien tyttöjen jutuista, päätimme aloittaa sen ikäisille omat harkat Poitsilan koululla. Ekalla kerralla tyttöjä oli 11, seuraavalla 19 ja pian 36. Aika haasteellinen määrä alle 13-vuotiaita. Onneksi Kilu ja Piia tulivat apuun, kiitos heille! Katri oli 7-vuotias, kun aloitti sarjapelit E-tytöissä. Aikaa myöten hänenkin ikäisiään tuli lisää ja saimme parikin joukkuetta Eehen.

Vuosia olimme täysin naimisissa lentiksen kanssa. Sari pelasi vielä pari kautta Korialla ja Vantaalla ja pääsääntöisesti molemmat tytöt pelasivat vähintään kahdessä ikäluokassa ja Sari välillä Arsin naisjoukkueessakin siihen päälle. Huimaa touhua ja Vokeen kertyi kilometrejä.

Toimin Arsissa kahteen otteeseen monenmoisissa tehtävissä ja kulutin itseni molemmilla kerroilla loppuun. Pari vuotta sitten lupasin useiden puhelinsoittojen ja perustelujen jälkeen asettua ehdokkaaksi Lentopalloliiton hallitukseen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että kun sain puhelimeeni onnittelutekstarin, en alkuun edes ymmärtänyt mistä oli kysymys. Valinta oli mennyt äänestykseen ja olin pärjännyt siinä hyvin. Täysin kummallista.

Hallituskauteni oli erilaisten katastrofien täyteinen. Milloin istuin yt-neuvotteluissa, milloin päivystin poliklinikalla jomman kumman vanhemman kanssa, kun piti olla jo Helsingissä.  En missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään hallitukseen, joten päätin ilmoittautua vapaaehtoiseksi vetäytyjäksi. Se mulle on käynyt selvääkin selvemmäksi, että minua varten on tarkoitettu tavallinen ruohonjuuritason seuratoiminta, eikä mikään muu. Näin on hyvä.

Mitä nämä kaikki vuodet ovat sitten antaneet? Ainakin valtavan määrän niin ex-junioreiden kuin vanhojen pelikavereiden kanssa jaettavia hauskoja muistoja.

Paljon on tullut myös lunta tupaan, mutta se kuuluu asiaan. Samanlaistra se on kaikissa lajeissa. Toisten tekemisiä on niin kovin vaikea hyväksyä.

Tulipas pitkä sepustus.